Jokainen päivä kätkee sisäänsä jotain mikä koskettaa..

tiistai 9. joulukuuta 2014

Sitähän minä halusin

Minä haluan alkuinen lause on ehkä eniten kuulemani alku lauseille jonka määrää edes päivässä on mahdoton laskea. Sen kuulemista ei lähestyvä joulu ainakaan vähennä, vaan paremminkin nostaa huippuunsa entisestään. Olen niin kypsänä tuohon jatkuvaan haluamiseen höystettynä erillaisilla äänenpainoilla ja voluumilla riippuen siitä mikä haluamisen syvin tarkoitus milloinkin on. Vanhimman pörröpään hertttaisella haluamisella on yleensä aina 100%:lla varmuudella joku todella kova juttu, keskimmäisen pörröpään itkun sekainen haluaminen on niin hermoja riekaleiksi riipivää  varsinkin jos haluamisen kohde on jotain ihan naurettaavaa kuten lihapiirakka. Nuorimman pörröpään haluaminen on jo nyt niillä leveleillä että en edes kykene ajattelemaan elämää hänen halujensa kanssa päivää pidemmälle.
 Herätys emopörröpää. Huomaan ajattelevani jatkuvasti sitä mitä minä haluan, ompa siis jotenkin todella jännä miten nuo emopörröpään jälkeläiset noin voimakkaasti omia halujaan tulkitsee.
Juuri nyt minä niin haluaisin aikaa, ote lipsuu, ajatus karkaa, tekemättömien, hoitamattomien asioiden lista on liian ahdistava kirjoitettavaksi, olen hiton väsynyt. 
 Ja nyt varmaan kaikkia jäi mietityttämään se mitä rouva pörröpää oikeasti nyt taas haluaa joten minäpä ihan pikkuisen raotan palan mun pääkopasta. Ihan ensimmäisenä haluan tämän viikon flunssan välittömästi jonnekkin hyvin kauas minusta, haluan muuttaa sohvalta omaan sänkyyn ja nukkua yskimmättä, niistämättä ja pissaamatta ihan koko yön, no okei ihan vaikka 5h putkeenkin olis jo paljon. Haluan olla olematta väsynyt, ahdistunut ja kiukkuinen. No siinä ne suurimmat mietteen just nyt joten voimme siirtyä listaan haluaisin.. saada tekemättömien töiden listan yksi sivuiseksi, hallitsemattoman kaaoksen jonkinlaiseen hallintaan, uuden maton, kasata joulukuusen noiden maalaustelineiden tilalle, nähdä mun ystäviä, viettää niiden kanssa aikaa ilman mitään kiiretttä, voi että ette edes arvaa kuinka paljon sitä haluaisin. Olla parempi ihminen, herttainen kiva, kaunis, laiha, hyväkuntoinen, huumorintajuinen, lämmin, haluaisin kaikille mun rakkaille jonkin ihanan jouluyllätyksen, jonka olisin ajatuksella kerennyt hankkia/tehdä, haluaisin kääriä sen niin mahdottoman kauniiseen pakettiin että ne ymmärtäisivät edes ihan pikkuisen kuinka äärettömän rakkaita ne on kaikesta kaaoksesta huolimatta. Haluaisin käpertyä sohvalle villasukat jalassa lämpimään kainaloon, viinilasin kans ja vain olla niin ettei tarvisi katsoa kellon viisareita ja todeta että pumpsiin meni taas ja aikaa on liian vähän. Haluaisin tehdä kauniin pienoismalli piparkakkutalon meidän kodista, haluaisin ylipäätään keretä leipoa niitä pipareita, haluaisin nauttia joulun odotuksesta, haluaisin unohtaa kiireen, haluaisin olla parempi kirjoittaja, syvällinen, edes vähän tehokkaampi, mieleenpainuva.
Haluaisin vaaleanpunaisen jääkaapin, uuden lattian ja keittiönpöydän, kauniin lasivitriinin jonne kauneimmat astiani asettaisin, haluaisn täydellisessä järjestyksessä olevan askartelu huoneen ja voi kuinka haluaisin aikaa askarrella vaan. Haluaisin olla parempi äiti joka ei haluaisi juuri mitään ja jonka lapsetkin haluais vähän vähemmän. Haluaisin että aika pysähtyis ja ne olis hetken ihan pikkuisen äitin vauvoja vielä, haluaisin päivän maata niitten kans siskonpedissä yökkäreissä katsoa elokuvia, olla vaan yhdessä. En tiedä kuinka pitkä tästä listasta tulisi jos vielä jatkaisin..ehkä loputon..
jännä miten herrapörröpää haluaa vain yhtä.. tai maksimissaan kahta ja puolta asiaa, mutta pärjää yhdellä aika pitkään.. 
 Totuus on se että meidän arki nyt vaan on jotain ihan muuta. Se on aamu 6.30 - 23.30 ajatuksia asioista, pieniä rääpäsyjä kaaoksen hallinnassa, pikaisia kuulumisia, kesken jääneitä lauseita, pyykkiä, pyykkiä lisää pyykkiä, tiskiä, tavaroita siellä täällä, enemmän täällä kuin siellä missä pitäis, itkua, kiukkua, muistamista, hakemista, tuomista, viemistä, iloa, huutoa, naurua, väsymystä, turhautumista, selviämistä, pieniä hetkiä joilla jaksaa taas huomiseen, enempää ei paljon jaksa ajatella.. 
 Katson kohti kattoa jonne herra pörröpää reippaana levittää maalia- sitähän minä halusin.

torstai 30. lokakuuta 2014

Voihan rautavaara..

Nukuin yön yli ennen kuin ajattelin kasata ajatukset sanoiksi, epäilemättäkin on selvä että joku varmasti tulkitsee tämänkin väärin, mutta lukija kuntani on sen verran suppea että otan riskin..

Olen lukenut aika monta artikkelia, aika monta mielipidettä ja aivan liian monta kommenttia. Jokaisella on oikeus mielipiteeseen ja jokainen tietenkin on sitä mieltä että se oma on ainoa oikea.

Kerron heti alkuunsa että en minäkään ymmärrä enkä missään nimessä hyväksy tällaista ratkaisua, jottei kellään nyt tule sellaista mielikuvaa että se olisi minusta oikein.

Mutta haluan tuoda esille oman ajatukseni tästä kaikesta. Kukaan ei meistä tiedä totuutta ja uskon ettei koko totuus selviä koskaan. On hyvä että aiheesta keskustellaan rakentavasti, ehkä joku jossain herää ja hakee sitä apua ajoissa, ehkä joku jossain ymmärtää apua tarvitsevaa ja tarjoaa apua. 

Me ihmiset olemme jokainen erilaisia, luojan kiitos. Me tunnemme erilailla, toiset ovat herkempiä kuin toiset, toiset vahvempia, ajattelemme erillailla, toimimme erillailla ja koemme asiat eritavalla. Arvostamme eriasioita ja toisille toiset asiat ovat tärkeämpiä. Kaiketi normaalisti tuntevalle ihmiselle perhe on se kaikista tärkein, mutta raja on häilyvä, välillä arki on kiirettä ja ura vie tässä ja nyt ja aina vain ei ole mahdollista järjestää töitä niin että molemmat voivat tasavertaisesti hoitaa lapsia ja kotia. Se ei tarkoita etteikö perhe olisi tärkein mutta välillä se ajatus voi "kadota". Toiselle perheelle se tilanne voi sopia, toinen vanhemmista pärjää yksin lasten kanssa, osaa ottaa avun vastaan ja jaksaa hoitaa arkea yksin. Kaikille se ei sovi, kaikki ei sitä jaksa eikä kukaan varmasti ennen lapsia voi omaa jaksamistaan ennustaa. Kuten unen tarvekkin kaikkien tarpeiden määrä on ihmisillä erilainen, on vaikea määrittää kuka tarvitsee mitä ja minkä verran. 

Myös lapset ovat hyvin erillaisia, toiset vaativampia kuin toiset. Ja koska myös vanhemmat vat erillaisia on vaikea asettua toisen ihmisen asemaan. Itse voin kolmen lapsen äitinä sanoa että kaikki kolme ovat aivan erillaisia ja jos kolmas lapsi olisi syntynyt toisena, meillä luultavasti olisi vain kaksi lasta. Et voi tietää etukäteen millaisia lapsia juuri sinun perheeseesi syntyy ja miten teidän perhe jaksaa lapsen kanssa joka ei ehkä nukukkaan joka ei ehkä olekkaan terve. Ei voi myös etukäteen tietää ottavatko molemmat vanhemmmat vastuun lapsesta tasaisesti, vai jatkaako toinen vain omaa elämää ja toinen jääkin yksin. Minusta on siis kohtuutonta arvostella ihmisiä siitä miksi niitä lapsia tehdään jos ei niitä jaksa hoitaa, elämä ei ole niin mustavalkoista. Mutta jos kahden kanssa on jo vaikeaa, ei kolmas lapsi sitä tilannetta ainakaan paranna.

Elämässä on myös monta muuta muuttujaa joihin itse ei voi vaikuttaa. Jos masennukseen sairastumisen voisi jokainen itse estää, ei masennusta varmaan näissä mittasuhteissa olisi, jos oman jaksamisensa ja elämän muuttujat voisi etukäteen ennustaa olisi varmaan vähemmän surullisia tarinoita. Jos toisen ihmisen ajatuksia voisi lukea ja toista paremmin ymmärtää voisi tällaisen estää. Mutta näin ei ikävä kyllä ole. Eikä näitä kaikkia elämän muutujia voi etukäteen vain mitenkään tietää, toiset selviävät niistä mutta kaikki ei ikäväkyllä selviä.

Nyt on myöhäistä pelastaa tätä perhettä. Eikä meistä kukaan oikeasti tiedä mikä tilanne todellisuudessa oli, että tilanne ajautui näin karmeaan loppuun. Meistä kukaan ei ole elänyt heidän elämää. Se että luokitellaan hulluksi tai narsistiksi ilman minkäänlaisia oikeita todisteita on minusta tässä vaiheessa vain arvailua. Jos peruste narsistiksi on mustasukkaisuus ja toisen ihmisen elämän rajoittaminen tapaamis oikeuksilla ja puhelin ajoilla tai sillä että haluaa että toinen ihminen jakaa arjen on minusta vähän vääristynyt. Taisin juuri itsekkin saada narsistin paperit koska olen aika itsekäs tietyissä asioissa ja minun perheessä arki jaetaan yhdessä, olen myös mustasukkainen.
Sitä en kiellä etteikö tällaisten tapahtumien takana voisi olla tai ole narsisti, mutta kun tällainen diagnoosi tehdään vaatii se minusta vähän vahvemmat perusteet.
Sairas hän varmastikkin oli, mutta mikä se diagnoosi on onkin hieman eriasia, enkä tiedä kellä meillä on valtuudet diagnoosi siitä kirjoittaa.

 Olen myös sitä mieltä että miehissä ja naisissa on muutakin eroa kuin sukupuolielimet. Keskustelupalstoilla tästä on ollut hyvin vahvoja mielipiteitä. Itse en ole lukenut perhesurma tarinaa jossa mies olisi surmannut perheensä koska olisi yksin hoitanut arkea kolmen pienen lapsen kanssa ja äiti olisi viikot ollut poissa kotoa ja siinä vaiheessa vielä lisätään eroaikeet siihen päälle. En tiedä myöskään yhtää isää joka olisi synnyttänyt tai kokenut synnytyksen jälkeisen masennuksen. Sen verran synnyttäneenä voin omasta kokemuksesta sanoa että kyllä nuo hormoonit saavat ihmisessä monenlaisia muutoksia aikaan. Joten vaikka tasa-arvoa kannatankin en kuitenkaan voi täysin allekirjoittaa että mies ja nainen olisivat täysin samassa asemassa.  Kenelläkään ei tällaiseen tekoon ole oikeutta edustipa hän mitä sukupuolta tahansa mutta ihan vaan viitaten keskusteluihin siitä kuinka puolustus puheen vuoroja perheensä surmanneille miehille ei ole kirjoitettu.

Emme myöskään tiedä taustoja tästä miehestä tai hänen edellisestä miehestä. Jos huoltajuus kiista menee käräjille, ei se ole ensimmäinen tapaus tässä maassa, emme me tiedä millaisen ihmisen kanssa sitä kiistaa on käyty ja miksi? Oliko syy se että nainen oli narsisti joka halusi vain viedä isältä oikeuden lapseen vai oliko syy joku ihan muu? Ja oletettavasti neljä päivää tapaamisoikeutta kuukaudessa on ihan yleinen käytäntö eli lapsi on näin ollen toisella vanhemmalla jokatoinen viikonloppu. 
Emme myöskään tiedä millainen oli nykyinen mies, en missään nimessä sano että tämä olisi oikein häntä kohtaan, mutta kun emme taustoja tiedä en voi myöskään ihan kaikkia sympatioita vielä ladata häneenkään.  

Minun perhe ja parisuhteessa ei toista ihmistä päästetä tuohon jamaan, me olemme tässä yhdessä ja yhdessä olemme vastuussa mihin suuntaan tämä homma menee. Kun toinen väsyy, toinen tukee ja tekee kaikkensa että toinen saadaan jaksamaan paremmin, surut ja murheet jaetaan yhdessä, lapsista kannetaan vastuu yhdessä. Hyvän parisuhteen peruste on on vilpitön rakkaus ja arvostus sitä toista ihmistä kohtaan, luottamus siihen ettei se toinen jätä silloin kun eniten tarvitsee vaan on vierellä tukena ja turvana niin ylä- kuin alamäessä. Ja vaikka kuinka pohjalla on terve hyvä parisuhde on ne olemassa ne muut muuttujat joita ei voi etukäteen tietää. Siksi on onni jos omistaa ystäviä ja läheisiä, joiden puoleen kääntyä, kun oman perheen voimavarat eivät riitä.

Se että nainen ajoi bussin perässä ja pysäytti sen, näyttää nyt viimeiseltä hätähuudolta, josta jäi jäljelle vain mitä jos? Mutta mistäpäs tuotakaan tietää, voihan se olla että hän halusi vain riidellä miehensä kanssa julkisesti..ehkä mutta epäilen..Se missä mielentilassa tällaiseen ratkaisuun päädytään ja kuinka harkitusti on tässävaiheessa vaikea sanoa, epäilen että mieleltään sairas ihminen ei ajattele millään tasolla enää järkevästi tällaisessa tilanteessa, liian surullista mutta nyt tähän hätähuutoon ei voi kukaan enää vastata..

Mitä jos keskityttäisiin siis jokainen omaan elämään ja pitämään omistamme huolta. Keskustelupalstoilla haukkuminen ja voimasanojen käyttäminen ei tuo ketään takaisin, eikä pelasta ketään. Tässä vaiheessa positiivinen katse eteenpäin, avun tarjoaminen ja sen hakeminen on tärkeämpää kuin kommentti virran elossa pito.








sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Mistähän se kiusaaminen sitten tulee..

Niin paljon asiaa, mutta jännä nähdä miten tämän tekstin saa ymmärrettävästi kasaan..Aihe jota olen miettinyt todella paljon ja joka on ollut myös mediassa todella paljon..KOULUKIUSAAMINEN.

Eilen illalla saunoimme ja nautimme ulkotakan lämmöstä. Lapsilla oli yökaverit ja oli mukava seurata kun lapset kirmasivat pitkin pihaa yhdessä. Olin todella onnellinen että lapsilla on ihania ystäviä. Se kun ei ole mikään itsestään selvyys. Keskimmäisen pörröpään kohdalla koulukiusaamisen uhriksi joutuminen ei ole varmastikkaan mikään ihme, koska nyt eskarin aloitettua ero puheen selkeydessä on huomattava. Hän on myös erittäin herkkä, joten jää helposti jalkoihin. Vanhin pörröpää on taas huomattavasti isompikokoinen, mutta hänen luonteellaan epäilykseni voisivat olla päinvastoin. 

Onkin suunnaton onni kun lapseni käy ja toivon mukaan pörröpäät kaksi ja kolme tulevat käymään ihanaa kyläkoulua. Paljon olen kuullut siitä kuinka siellä 1-6 luokkalaiset leikkivät välitunnit yhdessä, yhteishenki on ihan toista luokkaa kun itse käymässäni isommassa koulussa. Uskon myös että tällaisessa pienemmässä koulussa koulukiusaaminen huomataan helpommin. En voi väittää etteikö sitä olisi, mutta mahdollisuudet on pienemmät koska piiri mitä pyöritään on pienempi.

Mutta nykymaailmassa en koulukiusaamista ihmettele yhtään. On aika kurkata peiliin ja huomata että en itsekkään ole mikään pyhimys. Olen koulumaailmassa kokenut molemmat olen saanut osakseni koulukiusaamista ja ollut siellä toisellakin puolella..en tiedä kumpi on pahempi. 
Monia asioita tajuaa vasta myöhemmin ja vaikka silloin sitä ei ymmärtänytkään pienikin asia itselle voi olla toiselle todella suuri.

Olen hankala ihminen edelleen, tarkoitukseni ei ole loukata ketään, mutta on vain muutama asiaa joita en siedä ja tietyn pisteen ylimentyä minun on äärettömän vaikea olla hiljaa. Minä joko pidän ihmisestä tai sitten en. Asiakaspalvelutyö opettaaa paljon kärsivällisyyttä, siinä sinun on pidettävä ihan jokaisesta asiakkaasta. Onni on että minulla ei ole kuin ihania asiakkaita:) Ja kaikista ihmisistähän ei tarvitse pitää, mutta toimeen voi tulla.

Mutta mistä tuo koulukiusaaminen saa tuulta purjeisiin? Epäilen että me aikuiset omalla käyttäytymisellä annamme paljon mallia. Muutaman facebook/ iltasanomien kommentti ryöpyn lukemalla selkeää aika paljon. Toisten ihmisten arvostelu lapsen kuullen ei myöskään varmasti anna lapselle hyvää mallia. Ihmiset joilla on tarpeettoman paljon uteliaisuutta toisten ihmisten elämää kohtaan ja tarpeettoman paljon aikaa kertoa omia päätelmiään eteen päin ovat mielestäni myös pahimman luokan kiusaajia. Pienellä paikkakunnalla tämä näkyy todella helposti, ja pahimpiin arvostelijoihin kuuluu lasten sijaan ihan aikuiset ihmiset. Onneksi itse olen nykyään niin itserakas että olen kiinnostunut aikalailla vain omasta elämästäni, siinä on muuten yllättävän paljon miettimistä itselle. Ei ole siis tarvetta miettiä muiden ihmisten valintoja, elämäntapaa ja ulkonäköä. No okei ystävieni kuulumiset kiinnostaa aina, mutta ihan toisessa mielessä, ei sen takia että voisin kertoa niitä eteen päin vaan siksi että välitän.

Suurta ihmetystä aiheuttaa nuo kommenttie takana olevat ihmiset, kellä ylipäätään on aikaa kommentoida negatiivisessa mielessä ihan kaikkea? Tällä viikolla luin tarinan facebookista koulukiusaajasta joka pyysi anteeksi käytöstään. Minusta erittäin rohkea teko enkä hetkeäkään usko että kirjoittaja teki sen julkisuudenhakuisena. Olin ihan järkyttynyt luettuani ihmisten kommentteja. Jokaisella on toki oikeus mielipiteisiin mutta voiko kritiikkiä antaa rakentavasti vai onko todellakin ainoa keino kommentoida tyyliin "sut pitäis viedä saunan taakse.." voiko esim olla vaan ihan hiljaa jossei osaa mitenkään järkevästi kommentoida? 

Kritisoin vanhempien antamaa mallia lapsille toisen arvostelusta, varsinkin jos ei asioista tiedä. Kritisoin myös koulujen tapaa toimia kun kiusaamista ilmenee, minusta vanhemmille tulee ilmoittaa välittömästi. Mitä voit tehdä jos et edes tiedä? Olen kuullut tapauksista joissa kaikki muut tietävät paitsi kiusaajan vanhemmat.. tai kiusatun vanhemmat..koulu painaa villaisella ja sanoo selvittävän asian, mutta mitä jos asia ei selviäkkään?
Suosittelen myös ei minun lapseni ajatuksen tunkemaan piirongin laatikkoon, monesti joukossa tyhmyys tuppaa tiivistymään. On myös hyvintodennäköistä että kiusaamiselle on jokin syy, jos lapsi voi huonosti itse voi olla että lapsi purkaa omaa pahaa oloaan muihin, tässäkin tapauksessa olisi juuri äärimmäisen tärkeä että koulu infoaa kotia, jotta asiat selviäisivät. 

Kiusaamista en hyväksy missään määrin mutta en sitä myöskään ihmettele tässä nykymaailmassa. Negatiivisuus leviää somessa kuin kulovalkea, se mahdollistaa helppomman tavan kiusata ihan lapsilla kuin aikuisillakin. Niitä kommentteja on siellä niin helppo jaella nimettömänä tai toiset tollot ihan omalla nimellä. Ikäväkyllä epäilen että tämä teksti ei ehkä tavoita niitä ihmisiä joille sen tarkoitan, mutta yksikin herännyt ajatus on jo hyvä.

Negatiiviset ihmiset on mielestäni jokin ihan oma ihmislaji. Miten joku ei koskaan näe missään mitään hyvää, miksi joku haluaa aina loukata muita, pahoittaa mielen, sivaltaa vain sivaltamisen ilosta? Millaisia lapsia tulee negatiivisessa ilmapiirissä? Epäilen että ei ainakaan kovin positiivisia? Millaisia lapsia tulee onnettomasta kodista? Epäilen ettei kovin onnellisia. Millaisia lapsia tulee kodista jossa ei välitetä, rakasteta ja anneta olla omaitsensä? Epäilen että ei kovin ehjää lasta.

En sano että vain kodilla on merkitys lapseen, mutta kyllä sillä suuri merkitys on. Ihan hyvästä kodistakin voi tulla surullinen lapsi tai koulukiusaaja, mutta miksi? Se on se juttu mikä pitäisi ratkaista, miksi joku kiusaa? 

Itse olen pahoillani siitä miten olen käyttäytynyt joskus ja jos olen jonkun mielenpahoittanut. Itse aloitan oman kamppanjan itseni kanssa katsomalla peiliin. Uskon että jokaisella on jotain korjattavaa.
Lapsilleni opetan mikä on oikein, rakastan ja välitän, kuuntelen ja olen läsnä. Mutta silti en oleta että minun lapseni olisi parempia kuin muiden, jokainen lapsi lähtee samalta viivalta ja jokaisella lapsella on oikeus onnelliseen matkaan.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Suuria tunteita

Tiedättekö kun jotain odottaa oikein kovasti, odottaa ja odottaa ja välillä usko on todella koetuksilla,
kun vihdoin unelmat ja odotukset ovat muuttuneet todeksi on tunne aivan huikea.
Viime viikolla kirjani viimein saapui painosta ja siinä se nyt on ja aika moneen kotiin olen sen itse toimittanut ja muutakin kautta se on tiensä löytänyt moneen uuteen kotiin.. Minun ihan itse tekämäni kirja, outoa vai mitä..


Välillä oli kyllä monen monta mutkaa ja kuoppaa, mutta nyt on enää turha muistella niitä koska eletään tässä ja nyt ja nyt se on tässä.

Luulin että kun vihdoin saan sen kirjan käteen, on se se hetki mitä olen odottanut ja se on se wou minä tein sen hetki, mutta totuus olikin toinen.. ensimmäinen reaktio oli kyllä vau mutta sitten iski hetkellinen ahdistus, mitähän tästä nyt sitten sanotaan. Itse katsoin omaa työtä ihan eri vinkkelistä, mitä olisin voinut tehdä paremmin, mihin olisin voinut lisätä jotain jne. Kello oli about 22.00 perjantaina kun kirjan sain käteen ensimmäistä kertaa ja aamulla kello 11.00 alkoi askartelumessut johon minun piti kirjani kanssa mennä..paniikki.. Olen edelleen piilevästi ujo ja jotenkin tuollaiset tilanteet on tosi pelottavia..

Mutta aamulla vaihtoehtoja ei ollut kun 500km oli ajettu tätä varten joten ei muuta ku kirjat kainaloon ja messuille. ja kuinkas siinä sitten kävikään messuista tähän päivään eli melkein viikon olen saanut niin monta kaunista sanaa, halausta, viestiä etten elämässäni koskaan viikossa ole saanut niin paljon pakahduttavan paljon positiivista palautetta. Tiedättekö jokaisella sanalla, viestillä ja kommentilla on ihan mielettömän suuri merkitys, ne ovat jopa tuota kirjaakin suurempia asioita. On olemassa monta ihmistä jotka ovat ylpeitä, kiitollisia, onnellisia ja jotka sen myös kertomalla tekivät minusta niin suunnattoman onnellisen että se odottamani wow hetki tulikin sitten ihan eri kohtaan kun aavistin.
WOW olen otettu, kiitollinen ja onnellinen. Tällä positiivisen palautteen määrällä jaksaa jatkaa kohti uusia haasteita.. tällä hetkellä listalla olisi ikkunoiden pesu ja kaappejen siivous.. mutta kyllä sitä täytyy vastapainoksi viritellä jotain luovaakin, joten yritys kova saada toi askartelu blogin päivittäminen pikkusen virkoamaan:)
Ihkua päivää ystävät<3

torstai 28. elokuuta 2014

Kun mikään ei riitä..

Hamahelmet lävähtää lattiaan sinkoillen sinne tänne kaikissa sateenkaaren väreissä. Kello on puoli yksitoista mutta siinä vaiheessa se tuntuu ihan viimeiseltä niitiltä tähän päivään. Kunnes puolituntia myöhemmin mehukannu kaatuu valuen pitkin puuhellan kylkeä täyttäen jokaikisen pienimmänkin reijän minkä vain voi tahmea vaaleanpunainen neste löytää. Olen raivon partaalla ja murisen jo ties monettako kertaa..no okei kaunistelin totuutta.. korjaan siis KARJUN jo aivan liian monetta kertaa, ottaen huomioon ettei päivä ole vielä puolessakaan.
 Kerään hamahelmet uhkailujen -sinä et enää ikinä leiki näillä saattelemana, aivan kun keräten itseäni kasaan, saamatta mitään aikaiseksi koska rakennekynnet ei tässä tilanteessa tosiaankaan auta asiaa ja juuri nyt itseni kasaaminen tuntuu ihan mahdottoman vaikealta. Tässä vaiheessa ennen mehukannun irtoamista pöydän kannesta kohti lattiaa saan itseni keräiltyä edes hetkellisesti siedettävään tilaan. Tarjoilen pörröpäälle jugurtin ja paahtoleivän jonka kohtaloa on yllättävän vaikea päättää, paahdetaanko vai ei paahdeta, voita vai juustoa, millaista makkaraa, vai ei kentien ollenkaan.. Pörröpää keksii erinäisiä käsimerkkejä josta minun pitäisi osata lukea paahtaakko vai ei.. ja arvatenkin ihan sama miten teen lopputulos on se että tein kuitenkin väärin. Kun se hetki koittaa että oman leivän saa melkein suuhun, melkein kahvin saattelemana ja se mehukannu alkaa ottaa niitä lentoharjoituksia olen ihan valmis pikku hiljaa itsekkin harjoittamaan jonkinlaisia siipiliikkeitä. Mutta eihän minulla moiseen ole aikaa koska kello on varttia vaille lähtö, edelleen mehu valuu kohti niitä syvimpiäkin koloja mitä puuhellan kyljestä löytyy kohdaten sukkani jossain vaiheessa lattialaatan ja parketin välimaastoa. Olen niin kypsä kaikkeen.

Ei mitään, kerään viimeisen oljenkorren ja suit sait sukkelaa pyyhin enimmät mehut hittoon, vetäsen sen leivän ja jo tässä vaiheessa kylmenneen kahvin naamaan ja vaihdan sukat kuiviin, kerään paperit kasaan ja ei kun menoksi. Pörröpää tekee kaikkensa jotta se olisi mahdollisimman vaikeaa. Pörröpää numero kaksi esikoulusta pois ja kohti kokkolaa. Pörröpää numero kolme viihdyttää minua matkalla erinäisillä toiveilla ja syytöksillä siitä ettei kuule milli ja molli nyt oikein näy. Yritän ensin kärsivällisesti selittää kuinka en voi nyt tässä soneran mastoksi/ verkoksi muuttua että se ohjelma pätkimättä näkyisi tämän koko ihanaakin ihanemman matkan. Kuulen radiosta hyvän kappaleen mutta koska pörröpää numero kaksi pelaa ja pörröpää kolme on saanut linjat  hetkeksi toimimaan on radion nyt oltava hiljaisella jotta he kuulevat erinäiset vingunnat ja hermoja raastavat linnun sirkutukset riittävän hyvin.

Loppumatkan kruunaa vielä purkka joka jostain ihan käsittämättömästä syystä leveää pörröpään sormiin ja muodostaa erittäin kauniin rihmaston niiden väliin kun käsiä vie toisistaan mahdollisimman kauas. Ikäväkyllä rihmaston katketessa välillä saattaa olla että sitä hemmetin purkkaa löytyy ihan vähän jostain muualtakin kuin vain kymmenestä sormesta.

Olemme kaikesta huolimatta ajoissa joten ei muuta kun kanttiiniin kahville. Herkullinen viineri ja kuppi lämmintä kahvia saa mielialani kohoamaan jälleen himpun verran ylemmäs, kunnes siirtymisvaiheessa osastolle huomaan että osaston ollessa remontissa osasto sijaitseekin ihan toisessa rakennuksesssa..myöhästymme siis ja matkalla alunperin tarpeelliseksi koetut matkarattaat tuntuvat yllättävänkin raskaislta ja ahtailta kun niitä kantaa toiseen kerrokseen ja tunkee ahtaissa käytävissä.

Astmahoitajasta selviämme hienosti, mutta lääkärin vastaan otolla toinen valuu kohti lattiaa kuin makarooni ja toinen puhuu tai paremminkin huutaa lääkärin päälle.. aivan ihanan riemukasta. Normaalisti olisin tästä selvinnyt heittämällä mutta juuri tänään ei ole se päivä..varsinkaan kun astmahoitajan ja lääkärin vastaanotolla kuluu yhteensä kaksi tuntia..

Kun saan raahattua pörröpäät matkarattaineen päivineen alaovelle, taivas päättää että kun kerran sataa niin sataa sitten ihan kunnolla. Tungen molemmat pörröpäät matkarattaiden sisään ja kuomu niin alas kun vain saa ja juoksen autolle. Tässä vaiheessa olen onnellinen että raahasin ne hiton rattaat mukanani. Pörröpäät selviää lähes kuivina, itsestäni ei löydy ainuttakaan kuivaa kohtaa joten 40 km kotimatka on vähintäänkin paras mahdollinen.

Kotiin päästyäni, luojan kiitos ruoka on valmis kiitos mieheni, koska siitä en olisi ehkä selvinnyt enää. Esikoisen kanssa yritän keskustella, mutta keskustelumme lähtee samantien ihan väärille urille. Pörröpää numero kolme saa raivarit jälleen jostain ja käskee minua lähtemään, tässä vaiheessa mielitekisikin jos sellainen mahdollisuus olisi, ei ole. Tyydyn siis vain käymään työmaalla ja menen sohvalle päiväunille.
 Pörröpää numero kolme on saanut verensokerit makaroonien voimalla kohdilleen ja on oikein avuliaalla tuulella. Kolmevuotias viikkaa pyykkejä narulta ja olen pakahtua onnesta kun tuo pieni ihminen tomerana hoitaa hommaa omalla tyylillään, tosin myöhemmin ripustan ne viikatut pyykit takaisin narulle koska ihan pikku juttu oli jäänyt huomaamatta, ne oli märkiä.

Kun olen unen rajamailla, pörröpää haluaa hoitaa minua, ajattelen että oi miten ihanaa, kunnes jääkylmä vesisuihke osuu poskeen ja vanupuikko työntyy korvaan.. se siitä hoidosta ja päikkäreistä.

Olen hetken parempi äiti ja päätän pelata pörröpäiden kaksi ja kolme kanssa lautapeliä. Ensimmäiset seitsemän minuuttia sujuu hyvin, kunnes pörröpää numero kolme kiipeää laudanpäälle istumaan ja nakkoo kortit mäkeen koska ihan koko aikaa ei ole hänen vuoronsa ja pelissä on jotku säännöt, joista edes jotain olisi hyvä noudattaa, jotta pelaamisessa olisi edes jonkinlainen järki. Luovutan ja kerään pelit kasaan.

Koska enää ei mitään ole tehtävissä kaivan imurin kaapista ja alan etsiä kulunutta parkettia kaiken roskan seasta, joten kuten siinä onnistuen. Tosin keskeytän imuroinnin aika monta kertaa, milloin pitää hakea kuulokkeet milloin riisua joku, pyyhkiä pylly tai selvitellä pörröpäiden yksi ja kolme välejä suihkussa.

Jollain ihmeen konstilla saan siivottua alakerran jotenkin kohtuulliseen kuosiin ja pörröpäät iltatoimien kautta sänkyyn ennen yhdeksää. Sitten se päivä onkin vihdoin loppu, ei ole enää mitään sanottavaa ei muuta kuin käsittämättömän suuri ahdistus.

Elän toivossa paremmasta huomisesta, mutta kun aamulla herään puolivartalo puudutuksesta pörröpään numero kolme sängystä viisi minuuttia ennen kun pörröpään numero 3 taksi lähtee, tiedän kun joku alkaa mennä väärille urille ei mikään riitä..


tiistai 12. elokuuta 2014

Yksin

Useamman päivän olen hakenut aihetta, välillä halu kirjoittaa on palava mutta oikeiden sanojen löytäminen on vaikeaa. Ehkä olen sittenkin piilevästi taiteilija luonne ja oikeaa hetkeä on vain odotettava. Toisaalta välillä olen itsekkin yllättynyt lukiessani aikaisempia tekstejä, itserakasta ehkä sanoa muta jotkut tekstit on mielestäni niin onnistuneita että minun on äärettömän vaikea aloittaa uutta, koska ajatus on etten enää parempaan pysty. Nyt kun minun oikeasti pitäisi olla nukkumassa jo kauan aikaa sitten se tuli vain yhtäkkiä, se hetki..
 ..katsotaan kuinka nyt käy..

Tein kirjan viimeisiä korjauksia, lähettelin kuvia tuskissani ja kirjoitin tekstejä uusiksi.. 12 tuntia töissä veti aika veteläksi enkä olisi millään jaksanut, mutta pakko vain tehdä jotta ihan kohta se lähtee painoon..ihan kohta. Elävästi tuli mieleen kuinka paljon olen yksinäisiä iltoja ja öitä kirjan parissa viettänyt, välillä projektin kanssa olen ollut niin yksin että aivan itketti. On ollut ihmisiä joilta kysyä ja joille kitistä epäonnistumisia mutta silti olin ihan yksin koko projektin kansssa..ja mikä hassuinta eihän minulla ollut mitään tietoa kirjan tekemisestä. 

Nyt kun istuin yksin pimeässä kesäillassa (elokuuhan on vielä kesää) ihan yhtäkkiä tuli pakahduttavan raskas tunne..mitä jos olisin aina yksin. mitä jos olisikin kuin yksin taivaalla möllöttävä kuu, näkisi kaiken mutta kaikki muu olisi aivan liian kaukana, olisin yksin omassa elämässä. Kammottavinta mitä voin kuvitella. Tekisin ruuan yksin, söisin yksin, harrastaisin yksin, katsoisin tv:tä yksin, miettisin auton vaihtoa yksin, pyykkäisin yksin ,olisin murheiden ja ilojen kanssa yksin, aamulla nousisin yksin ja illalla menisin tyhjään sänkyyn yksin, ihan yksin.

Kuinka pienestä elämä on kiinni, kuinka helposti olisin voinut valita yksinäisen polun ja eläisin elämääni nytkin yksin. Kolmenkympin kriisi olisi taattu, vertailu mitä muilla on olisi varmaa, jatkuva kaipuu jonnekkin, epätoivoinen haku jotakin, tarve täyttää tyhjiö keinolla millä hyvänsä.

Välillä tunnen itseni kaikesta huolimatta tavallaan yksinäiseksi, ehkä olen viettänyt itseni kanssa liikaa aikaa ja kun tuntuu että haluaisi elämän suuria ja vähän pienempiäkin asioita jollekkin kertoa, ei vaan osaa. 


Tänään tajusin myös että olemme ensimmäistä kertaa tilanteessa jossa jokainen meistä on yksin. Yksi hoidossa, yksi esikoulussa, yksi koulussa, minä omassa ja mieheni omassa työssä. Ihan jokainen on osan päivästä yksin jossain, parin ensimmäisen päivän jälkeen se näkyy väsymyksenä joka illalla kiukkuna hiippailee esiin. Ehkä hetkittänen yksinäisyys tekee meille jokaiselle hyvää ja yhdessä olo on vielä astetta verran parempaa, kunhan tilanne tästä tasoittuu.

Mutta mitä jos olisi aina yksin, keneltä kysyisin miten päivä on mennyt, kenelle kertoisin omastani, kuka kuuntelisi, ymmärtäisi ja vastaisi jos olisin yksin?

Välillä sitä kaipaa, kumpa edes joskus edes jotakin saisi tehdä aivan yksin. Olla hetken kotona aivan yksn, tehdä mitä huvittaa, miten huvittaa..kun se hetki on että on yksin, on niin yksin ettei osaa mitään tehhdä. Pyörii vain edes takaisin saamatta mitään aikaiseksi yksin. On niin tottunut että joku pyörii jaloissa, repii hihasta, pyytää jotain ettei vain osaa toimia yksin.

Ja on varmasti ihmisiä joille yksin olo sopii, ihmisiä jotka pitävät siitä ja haluavat elää niin..mutta ehkä hekin miettivät toisinaan että mitä jos..

Erityisen surulliseksi minut tekee ajatus siitä että vanhenisi yksin. Ei olisi lapsia, eikä lapsenlapsia, ei puolisoa, olisi vain yksinäinen kiikkutuolin narina yksinäisessä kodissa.

On aikamoinen lottovoitto kun huomaa ettei ole yksin. Kun illalla sänkyyn kömpiessä vastassa on lämmin kainalo mihin käpertyä, kun aamulla pörröiset päät nousee pesistään,joka päivä on joku jolle kertoa päivän kuulumiset, joku jolta kysyä miten pävä on mennyt, joku jolle kertoa kun ketuttaa, joku jonka kanssa olla ja elää.. kun kuvittelin pimeneässä illassa olevani yksin, yksinäiseltä tuntuvassa illassakin jalkaa vasten käpertyy pörröinen ystävä, joka odottaa uskollisesti aina niin kauna että mamma tulee nukkumaan. Tiedättekös olen niin suunnattoman onnellinen ettei minun tarvitse olla yksin.

torstai 7. elokuuta 2014

Portti


Elämän aikana tulee eteen monen monta porttia, osan niistä aukaisee useammin, jonkun ehkä kerran, toisia ei ehkä avaa vaikka mieli tekisi. On portteja joiden avaaminen vaatii rohkeutta, voimaa ja sinnikkyyttä, on isoja portteja joilla on ehkä surempi merkitys ja ihan pieniä portteja joiden merkiyksen ymmärtä ehkä vasta myöhemmin. On kauniita portteja joiden avaaminen saa hymyn huulille ja on portteja joiden avaaminen on vastenmielistä, et ehkä tiedä mitä sen takaa löydät. Joskus pelottaa, jännittää, ehkä hieman mietityttää mitä tämä portti tuo tullessaan.

On myös hetkiä jolloin on aika sulkea elämässä joku portti, saadakseen mahdollisuudn avata toinen, ehkä hieman isompi portti. Portin sulkeminen on yleensä haikeampaa kun sen avaaminen, varsinkin jos tietää että sulkee sen viimeisen kerran.

Eilen perheessämme oli edessä portti joka avattiin tavallaan yhden kohdalla viimeisen kerran. Ihanaakin ihanamman päiväkodin portti. Koko kesä on odotettu ja odotettu, puhuttu ja mietitty, jännitetty ja taas odotettu. Viimeinen päivä hoidossa päiväkodissa on nyt takana ja portti suljettu. Maanantai aamuna odottavin (ja äiti ehkä haikeinkin) mielin avataan uusi portti. Esikoulu vuosi ja matka kohti alakoulun porttia alkaa. 

Välillä toivon että voi kumpa portti olisi niin ruosteessa ettei se aukeaisi, aika pysähtyisi ja oltaisiin niin kuin ennenkin. Välillä tekee mieli valella portti kanisterillisella öljyä että se oikein joutuisasti aukeaisi.
Tekisi mieli kirjoittaa lista porteista mitä ei kannata avata, raottaa hieman niitä mihin toivoisi pörröpäiden löytävän. Lisätä kylttejä suuntaa antamaan jotta oikeat portit löytyisi, lukita tiukasti ne mihin ei omiensa tahtoisi eksyvän.

Voi elämä, kuinka täynnä olet vahtoehtoja, voi aika kuinka katoat, voi äidin pörröpäät kuinka nopeasti kasvatte. Voisitteko hetken odottaa, antaa äidin pitää vielä portinpielistä kiinni, nostaa kahvaa jos se on raskas pienen käden avata, pitää kiinni ettei tuuli vain porttia päällenne paiskaisi, ettekä itseänne satuttaisi. Voi kumpa ette mitään porttia liian lujaa tai huolimattomasti sulkisi, jotta jos tarve joskus vaatii sinne mahdollisuus vielä olisi palata.

Oman elämän aikana on tullut nähtyä monen moista porttia, joidenkin avaaminen kaduttaa, joidenkin avaamisen tarkoituksen tajusi paljon paljon myöhemmin. On ollut ruosteisia, puisia, vaaleanpunaisia, pieniä, isoja, paksuja, leveitä, kapeita, kepeitä, ahtaita.. vieläkin on portteja joita ei ole avattu, portteja joita mietitään vielä, portteja jotka on suljettu ja toivotaan ettei niitä tarvitse enää avata. On portteja jossa on toivoa, ehkä jonain päivänä kurkistamme siitä sisään, ihan varovasti ja katsomme mitä elämä tuon portin takaa tuo.

Toivon että mahdollisimman monta porttia aukeaa vielä yhdessä, vaikka joskus myrsky saattaa hieman saranoita vinguttaa ;) no kariseepa ruosteet ja johan taas liukkaasti aukeaa vanhempikin portti.
Niin myskyn jälkeen on jälleen poutasää..ja portin pielukset kukoistaa taas.

Toivottavasti jokainen uuden portin edessä seisova on rohkea päätöksissään, miettii tarkkaa kannattako tämä portti avata. Ja kun tiedät että se on se oikea, ole onnellinen kun olet sen löytänyt ja astu rohkeasti sisään, koskaan ei voi tietää ellei kokeile- ehkä se portti on juuri se oikea.

perjantai 1. elokuuta 2014

Myrsky

Sieltä se tulee, vaikka mitä tekis. Tummat pilvet jotka odottaa vain oikeaa hetkeä. Ne voi tulla aivan odottomatta, tai sitten ne hiipii vain pikku hiljaa. Vaikka olisi kuinka onnellinen, ei siltä voi välttyä, kun se on tullakseen se vain tulee.. ei se aikaa tai paikkaa katso. Jos osaisin salamoida se varmaan menisi nopeasti ohi, en osaa. Olen vain tumma pilvi, joka ei osaa edes sateeksi muutua. 
 Olen vain..aivan hiljaa, en uskalla sanoa mitään, koska pelkään että räjähdän, käy pian niin kuin takapihan puulle , kun salama iskee..halkeaa keskeltä ja latva rojahtaa maahan.
Kerään kaiken kiukun sisälle, etsin jokaisesta asiasta vain sen negatiivisen, haen hakemalla kaiken mikä ärsyttää. Tahrat olohuoneen pöydällä, likaiset ikkunat, vinkuva laturi, tekemättömät työt, hukatut hetket, liian tahmea lattia, mönkään menneet suunnitelmat, tavara siellä ja täällä. Kun se hetki ja ajatus menee pilalle, sitä on hiton vaikea pelastaa jos myrsky vain on tulossa. Sieltä se tulee ja pyyhkii näkymättömän maton alle kaiken ihanan ja hyvän. Varjollaan se peittää sinisen taivaan ja panee valon säteet piloon. Sellainen se myrsky vain on.
 Jos se salamoiksi ja sateeksi muuttuisi, pyyhkisi ohi ja räiskyisi, antaisi veden tulla niin että se pieniksi tulviksi muuttuisi, pieninä puroina tulvan purkaisi,salamat seisovan ilman rikkoisi, varmaan se sitten hetkessä katoaisi, antaisi tilaa auringolle.
Mutta ei. Sieltä se tulee ja hautoo itseään, kuin sää ennen ukkosta. Tukahduttava, seisova ilma kuin seinä, tekee pään painavaksi, painostaa, tekee hengittämisen vaikeaksi.
 Sieltä se tuli ja täällä se pysyy. Se vain takertuu minuun, haluaa olla minun kanssa.. voisin työntää sen pois ja päästä irti, menehän siitä matkoihisi. Mutta ei otan sen kainaloon, niin kuin paremmankin kaverin, ollaan mörköjä vaan, sinä ja minä.
 Ja kuinka pienestä se tulee, kuinka pienistä tummista pilven hattaroista, saa lähes mustan taivaan, kun oikein reipaasti kaikki pienet tummat pilvet kerää yhteen, kyllä se sieltä vaan tummaksi muuttuu. Uskoppa vain. Saattaa olla että osa pilvistä haetaan viikon päästä, jopa kuukauden, aamusta, illasta tai ihan vaan siitä likaisesta olohuoneen pöydästä. Reippaasti vain kaikki pilvet kasaan, tehdään yhdessä hyvä synkkä taivas.
 Se on mun bravuri, osaan sen niin hienosti että aivan hävettää. Osaan kuulkaas kaivaa ihan pienimmänkin, ihan pikkuisen vaan tummaan vivahtavan pilven, osaan niin näppärästi ne kasata yhteen että heikompaa saattaisi hirvittää. Nautinko siitä? Ei en nauti, vaikka äkkiä voisi niinkin luulla. Mutta olen ukosen poikanen ja ukkosen poikasen on vaikea muuksi muuttua. Se on on tai off ja nyt se on off, jos se ei vielä käynyt selväksi. Varmaan tällä "säällä" olisi parempi laittaa multa läppärit ja muut yhteyden pito välineet piiloon, se on kuulkaas myrskyllä vaarallista pitää piuhoja seinässä.
 Ja voi miten huono olen myrskystä pouta sääksi muuttumaan, ei sada, ei salamoi, on vain painostavan hiljaista, veitsellä leikattava ilma, on vain tummaakin tummempi taivas, on hiton ärsyttävä kärpänen ja on kärpästäkin ärsyttävämpi myrsky - minä.

torstai 31. heinäkuuta 2014

Kolmekymmentä vuotta


Oli synkkääkin synkempi yö ja hirmuinen ukkosmyrsky riehui oulussa kun minä kolmekymmentä vuotta sitten synnyin. Ehkä juuri siksi minustakin on tullut myrskyinen kaveri tai paremminkin on/off kaveri. Joko olen tai sitten en. Joskus voi mennä epäilyttävänkin kauan tasaisesti..mutta se voi ollakkin vain tyyntä myrskyn edellä. Toisaalta ikä on tehnyt tehtävänsä ja myrskyjen määrä on vähentynyt huomattavasti. Toinen syy lienee tasaisempi puoliskoni joka ei myrskyistä välitä. Ikäväkyllä tämä on/off piirre löytyy myös lapsistani, toisista hieman lievempänä, toisista maksimi leveleillä. Epäilen että yläkerrassa on katsottu että siitäs sait.. kolme kertaa minä pienenä..
 Muistan lapsuudestani useita myrskyjä, toivottavasti vanhempani ovat jo päässeet yli niistä. Ihan lemppari oli vääntäminen marjametsään lähdöstä tai lähinnä millä vaatteilla sinne lähdetään. Isoveljen vanhat vaatteet ei oikein sopinut minun makuuni, vaan ennemmin olisin lattanut sinne jotain nätimpää. Edelleen ihmettelen vanhempieni sinnikkyyttä, marjastimme nimittäin, mustikat, vadelmat, puolukat ja hillat.. epäilemättä aika monta kamppailua on siis elämäni aikana käyty.
 Lapsuudesta on myös paljon ihania muistoja. Muutama päivä sitten paistoin lättyjä pienimmän pörröpään kanssa ja hän väänsi radion päälle.. iskelmä radiosta tuleva musiikki ja lättyjen tuoksu vei minut lapsuuden kesiin, kun lomailimme isovanhempien luona. Ukki paistoi meille aina lättyjä, kahdella pannulla ja pienen tytön silmissä lättyjen heittäminen oli aina yhtä huikeaa. Ukin ja mummon kanssa matka taittui aina pienen pienellä punaisella opelilla jossa kasettisoitin rähisten soitti iskelmiä. Mummoni leipoi maailman parasta puolukkapiirakkaa ja aina vierailulla ensimmäinen ruoka oli nakkikastike, veljeni toiveiden mukaan. Enää ei ole näitä ukkia ja mummoa, mutta muistoissa elää edelleen ihanat muistot ja hetket heidän kanssaan.
 Joka kesä matksimme myös toiseen mummolaan pohjoiseen. Vesi oli suuri osa näitä muistoja. Uimme ja uimme, söimme salaa huippu hyviä viinereitä mummon pakastimesta, kävimme bingossa ja edelleen offin hajusta tulee mieleen mummo. On ihanaa omistaa lapsena isovanhemmat joiden kanssa vietettin todella paljon aikaa, vaikka välimatkaa olikin. Minulla oli myös elossa isomummo joka tarjosi meille aina ananas jaffaa ja isälleni konjakkia, koska piti häntä parempana vieraana, olihan hän sentään insinööri. Muistan paljon tuoksuja lapsuudesta, edelleen tietyt karkit tuoksuu lapsuudelta, koska pyhännällä asuessamme perjantai karkit haettiin oikeasta karkkikaupasta.
 Hassua on että ihanimmat muistoni ovat juuri tuoksuja tai hetkiä normi arjesta. Äkkiseltään mieleen ei tule yhtään muistoa huvipuistosta tai muista vastaavista, vaikka niissäkin käytiin. Itsekkin kuvittelee että lapsille pitää tarjota jotain hulppeita elämysmatkoja, vaikka luultavasti ihanimmat muistot mieliin painuu jostain muusta.
 Lapsuuteni oli onnekasta. Asuimme suurimman osan ajasta rivitalossa, vain hetkittäin minulla oli oma huone, mutta suurimmaksi osaksi jaoin sen veljieni kanssa. Iltaisin meille luettiin kirjaa ja lapsuuden kirjoista edelleen suosikki kirja on veljeni leijonamieli. Iltaisin peittelin kaikki pehmolelut sänkyyni tärkeys järjestyksessä ja mietein että jos tulee tulipalo miten saan kaikki pelastettua. Muistan myös kuinka hautasin huutavan vauvanuken syvälle kaappiin huutamaan koska sen tutti oli hukassa ja mietein etten ehkä ikinä tee omia lapsia koska niitä ei voi tunkea kaappiin kun niitä ei jaksa hoitaa.
 Nyt kohta jo kymmenen vuotta äitinä, joskus se kaappi kohta on tullut elävänä mieleen..tosin sinne tekisi mieli mennä itse. Onneksi olen jo vaiheessa että lapset ovat 9,6 ja 3 tai oikeastaan jokaiseen ikään voi lisätä vielä puoli vuotta päälle..epäilen että en uudestaan samaan kymmenen vuoden operaatioon vauvasta-vairhaisteiniksi jaksaisi.
 Sisälläni asuu ainainen pikkuinen vauvakuume mutta vahva epäilys on että perheemme on kasassa.. kymmenen vuoden jälkeen on pikku hiljaa toivoa siitä että jonain päivänä asioita voi tehdä ihan yksin tai kaksin. Silti vaikka sitä odottaa että lapset kasvavat, se on myös äärettömän haikeaa..yksi jakso elämässäni on ohi. 
Kolmekymmentä vuotta katsoo peilistä, en näe sitä vaan näen oman elämäni onnellisimman tytön. Näen hurjan paljon enemmän viisautta kuin kymmenen vuotta sitten, näen väsyneemmät silmät kuin silloin mutta ne on tyytyväiset silmät, olen onnellnen siitä tiestä mitä olen kulkenut vaikka kymmenen vuotta sitten risteyksessä en ollut ollenkaan varma mihin suuntaan kulkisin.
 Kolmekymmentä vuotta muistoja talletettuna sydämeen, huonoja muistoja tungettuna pintaa syvemmälle. Kolmekymmentä vuotta kokemuksia, ajatuksia, hetkiä,tuoksuja, tunteita, surun murusia, erinäisiä murheita, iloja, onnen kimpaleita, huolia huomisesta, toivo paremmasta päivästä, usko unelmiin ja ennen kaikkea suunnattoman paljon rakkautta. 
Kolmekymmentä vuotta minä olen ollut minä, ukkosmyrskyn poikasesta syntynyt tuulitukka.
Olen onnellisempi kuin koskaan. 

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa..


Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa..

Avaan iltasanomien sivut, pysähdys. Surun murtamaa lähipaikkakuntaa koetellaan vain viikko edellisen onnettomuuden jälkeen taas kohtuuttoman kovaa. Ei voi ymmärtää, ei uskoa todeksi. Aivan liian surullista.
Jokainen surun täyttämä koti on liikaa, aivan liian monta nuorta istuu nyt sateenkaaren toisella puolen.
Lämmin osaanotto jokaiselle äidille, isälle, sisarukselle, ystävälle, tuttavalle joita tämä suru koskettaa.
Halauksia ja voimia.

Useaan otteeseen olen kuullut että lapset ovat vain lainaa, hämmästyttää miksi joidenkin laina-aika on liian lyhyt? Lapsen laina-aikaan ei voi hakea lisä aikaa, lainaa ei voi uusia, voi vain toivoa että toisin kuin asuntolaina se olisi mahdollisimman pitkä. Voi vain uskoa, toivoa ja rakastaa.

Omat lainalapset tekee mieli sulkea syliin ja pitää kovaa kiinni, vaikka tiedän ettei se auta, jonain päivänä on vain pakko päästää irti.

Kummastuttaa myös ihmisten sydämettömyys. Vahingossa eksyin lukemaan kommentteja iltasanomien uutisista. Miksi joillakin on tarve olla ilkeitä tällaisessa tilanteessa? Miksi ihmiset jotka eivät luultavasti asiasta tiedä muuta kuin sen mitä ovat lukeneet lehdestä haluavat tuoda oman idioottimaisuutensa julki. He tekevät omia päätelmiä, arvostelevat ja kirjoittavat ilmeisesti ajattelematta yhtään mitään. Mikään ei tuo noita poikia takaisin, on paljon asioita jotka eivät selviä luultavasti koskaan ja oikeastaan niillä ei ole edes väliä. Edelleen uskon että kaikella on tarkoituksensa ja laina-aika aikaisemmin määritetty. Tämän laina-ajan päättyminen oli  liian julma, ja toivon ettei kukaan tekisi siitä yhtään julmempaa omaisille. Jokainen on jonkun lapsi ja maailman rakkain jollekkin, annetaan jokaisen surulle rauha. 

 Mikä ikinä olikaan syy, miksi kerralla lähti niin monta ja miksi näin julmasti.. Jostain syystä sinne tarvittiin nämä nuoret miehet.
Sateenkaaren toisella puolen on pojilla varmasti kaikki hyvin. 

Todella kauniin muistoajelun pojille järjestäneille nostan hattua. Kaunis ja liikuttava tapa muistaa ja ihailtavaa miten monta ystävää oli ollut mukana, pitäkää toisista huolta, antakaa surulle aikaa ja pitäkää rakkaista muistoista kiinni.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa..mutta matka jatkuu..


tiistai 10. kesäkuuta 2014

Surun murusia

Riisun vaatteet, tarkoituksena ottaa pikasuihku ja  sitten nopeasti nukkumaan, kunnes ihan yhtäkkiä minua alkaa ihan kamalasti itkettään. Minua jota ei itketä juuri koskaan tai ei ainakaan kovin usein.. Suunnitelman muutos.. nukkuminen vaihtuukin kirjoitamiseen. Monen monta ajatusta on ollut mielessä ja monta tarinaa kirjoitettavana, mutta fiilis tai oikea hetki on ollut kadoksissa..harmittaa että päiväkirjassani on monta tyhjää sivua..mutta ei se minua niin paljoa harmita että ihan itkettäisi.
 On niin paljon suuria asioita, koko ajan ympärillä tapahtuu. On pieniä asioita, on suuria asioita, on asioita jotka paisuvat, on asioita jotka kutistuvat toisten asioiden rinnalla. On asioita joilla on merkitys ja on asioita joilla kuvittelee olevan merkitys. 
Elämää ei voi elää kenenkään muun kautta, omaa onnea ei voi kadottaa muiden murheiden takia mutta saahan olla surullinen jonkun toisen puolesta?!ei siihen lupaa tarvita, joskus se vain nurkan takaa hiipii ja hyökkää kun on tilaisuus iskeä, yllättäen vastustajan totaalisesti lamaannuttaen. Siinä se sitten on -suru.
Mietin tarinoita surujen takana, monta mielettömän ihanaa ja herttaista ihmistä, joille en voisi koskaan toivoa mitään pahaa ja joista jokaisen surun pyyhkisin pois enemmän kuin mielelläni, jokaiselle lupaisin että jonain päivänä kaikki on hyvin, parantaisin ja korjaisin jos minulla olisi siihen valta. 

Eräänä päivänä näin ison vauvavatsan, vuosi sitten rutistin tuota surullista naista ja sanoja ei löytänyt. Nyt hymyilen ja tervehdin, hetkeä sanojen vaihtamiseen ei tule, mutta toivon että katseeni kertoo enemmän kuin tuhat sanaa -olen onnellinen sinun puolesta. Kumpa näkisin jokaisen surullisen kasvon muuttavan muotoa. Vaikka on suruja jotka eivät koskaan katoa, on kuitenkin myös onnen hippuja joista voi syntyä jotain suurempaa, jotain sellaista mikä antaa toivoa ja kantaa eteen päin. Jonain päivänä. Mielikuvitus rutistus sinulle siellä jossain, jonka silmäkulmassa on surun murusia<3

torstai 15. toukokuuta 2014

ÄITI


Aloitin tämän tekstin jo äitienpäivänä mutta teksti ja aika sen loppuun kirjoittamiseen katosi jonnekkin. Aloitan siis alusta uudella yrityksellä saada tämä valmiiksi.
Kuten moni jo tietääkin juuri ennen äitienpäivää saimme perheenlisäystä, pieni cotton vauva Rölli muutt meille ja osa ajastani on varmaankin kadonnut juuri tästä syystä;)
Minulla on siis ilo olla kolmen pöröpään lisäksi "äiti" myös kahdelle pörröiselle koiralle.

Äitinä olo on maailman ihanin ja samalla myös maailman raskain homma. Välillä on ihan hemmetin väsynyt ja kuitenkin samaan aikaan niin tajuttoman kiitollinen että saa olla äiti.

Kuten jo aikaisemmin kirjoitinkin saan useimmiten olla ärsyttävä äiti, viime aikoina hermojani on koeteltu välillä vähemmän ja välillä enemmän. Edelleen vapaa päivät alkavat vanhimman pörröpään sängystä ylös saanti rallilla, mehu rallin kautta nuorimman pörröpään vakioon että aamupalaksi tilataan aina jotain sellaista mitä kaapista ei löydy. Siihen omasta vapaasta tahdosta lisäsin vielä koiran pissatus, leikitys, ruokailu rallin.
Päivittäin koen epäonnistumisia ja onnistumisia äitinä. Päivittäin koen olevani riittämätön ja silti täys työllistetty. Joka päivä yritän olla parempi äiti toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. 
Täydellisyyden tavoittelu on raskasta, ehkä olisi helpompi vain luovuttaa ja keskittyä oleelliseen, olemaan vain läsnä. 
Millainenhan se täydellinen äiti muuten mahtaa olla? 

Jos erehtyy tarkkailemaan sosiaalistamediaa, vauva palstoja, mediaa ja kaiken mailman trendejä, on täydellisyys kohdallani hyvin nopeasti tavoittelemattomissa.
Pitäisi syöttää luomua, terveellistä, itse valmistettua ruokaa ja sekin kellontarkkaan, yö unien pitäisi olla oikean mittaiset, lapsien pitää osata mennä itse nukkumaan, ilman vieressä pötköttelyä. 
Lapsien kanssa pitää ulkoilla, liikkua, askarrella, lukea, tanssia, laulaa ja mieluusti kuskata kaiken laisiin hienoihin harrastuksiin. Pitää olla virikettä virikkeen perään, aikaa ja rahaa. Ihanaa olisi pukea lapset nätisti mutta ekologisesti. Liikaa leluja ei saa olla, mutta kaiken laisia pelejä vermeksiä kuitenkin. Tv:tä ja tietokoneita käyttö on tarkasti rajattua, lapsilta pitää vaatia osaamista mutta ei tietenkään liikaa. Älä passaa, mutta ole kuitenkin aina lapsen käytettävissä. Sylissä pitää saada tietty olla jos lapsi tahtoo. Sisarusten riidat selvitetään rakentavasti ja lapsi laitetaan jäähylle jos tarve vaatii. Ikinä ei ääntä koroteta, eikä uhkailla vaan asiat selvitetään puhumalla. Läksyt tietenkin hoidetaan heti ravitsevan luomuvälipalan jälkeen sulassa sovussa. Kiroilua ei sallita, alkoholia ei nautita, karkki päivä on vain kerran viikossa ja hampaat pestään aamuin illoin. Jos lapsi tarvii erikois ohjausta/hoitoa kuten peitehoitoa, jumppaa, puheterapiaa, toimintaterapiaa ja orakokeen käyttöä, hyvä äiti hoitaa tietysti nämä kaikki "kotitehtävät" joka päivä.
Jotta äiti voi hyvin, hän myös hoitaa itseään liikkumalla säännöllisesti, syömällä terveellisesti ja nukkumalla tarpeeksi. Äiti pitää huolen että koti on siisti, pyykit pestyinä ja silitettynä ja koti pihalla kasvaa luomu puutarhassa porkkanat, tillit ja muut härpäkkeet.
Täydellisen äidin lapset käyttäytyvät tietenkin mallikkaasti, kotona, kaupassa ja ravintolassa. Ne ei koskaan kitise eikä halua sieltä hyllystä mitää ja ne syö sivistyneesti haarukalla ja veitsellä. Täydellisen äidin lasten nenästä ei valu räkä, eikä ne todellakaan kaiva sitä nenää ja tunge sitä räkää sen jälkeen suuhun. 
Täydellinen äiti ei koskaan ole väsynuyt, kiukkuinen tai turhautunut. Täydellinen äiti  osaa kasvattaa lapsista sosiaalisia, normaali kokoisia, terveellisesti syöviä, paljon liikkuvia ja hyvin käyttäytyviä lapsia. Täydellinen äiti tietysti antaa rakkautta ja läheisyyttä kaikille lapsille tasapuolisesti ja tarpeeksi joka päivä.

Ja totuus kohdallani on hyvin kaukana tästä minun ihan itse kehittelemästäni täydellisestä äidistä.
Tänäänkin ulkoilut on kauniista säästä huolimatta tekemättä, jos autoon siirtymistä ei lasketa. Päivälliseksi tarjoilin lapsille pinaattilättyjä jälleen kerran. Tehtävät on tekemättä. Annoin lapsille jätskiä, vaikka ne kiukutteli, luomu puutarhaa en edes harkitse ja luomusta en mutenkaan jaksa vouhottaa..karu totuus kun on että jos me kaikki syötäis vain luomua..ruoka loppuisi aika nopeaa. Suurin suoritus tälle päivää on pika imurointi. Ikkunat on edelleen pesemättä ja olen väsynyt äiti. Olen juonut ihan liian monta kuppia kahvia ja antanut lapsen lorottaa vettä ihan turhan paljon. Aamulla pesin vain omat hampaani ja virikkeitä ei vielä tälle päivää olla järjestetty, eikä eilisellekkään, jos ei lasketa sitä että pörröpää leikkasi paperisilppua noin 30 sekunttia. Ihmekyllä läksyt on tehty ja ne on jopa tehty ilman että kellään on mennyt hermot, luultavasti sekin johtuu niitten vähäisestä määrästä. Lasten vaatteet tipahtavat ulko ovella lattialle ja minä nostan ne naulakkoon jotta toimintaterapeutti mahtui ovesta sisään. Luultavasti illalla nukkumaan mennessä menen pötköttelemään lapsen viereen ja otan pikku nokoset koska olen kaikesta huolimatta väsynyt.
Huippua on että just tänään meillä sattui olemaan ratsastus jotta voin tarjota lapsilleni edes jonkin laadukkaan harrastuksen. Yksi piste minulle. Kaikki tappelut olen selvittänyt uhkailulla. Aika monta miinus pistettä minulle. Ja illalla otan luultavasti lasin viiniä vaikka se ei ole terveellistä eikä hyväksi minulle.

Kaikesta tästä epätäydellisyydestä huolimatta minä sain äitienpäivänä monen monta ihanaa korttia ja lahjaa. Kaikesta huolimatta olen lapsilleni täydellinen äiti<3




sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Lämmin Osanotto

Julkaisen tämän työni nyt tämän blogin puolella koska se sopii ennemmin tänne.
Elämäni vaikein työ. Toinen tekemäni adressi. Viikon mietein mitä teen, tänään päätin että nyt se on vain tehtävä, vaikka muuten mielelläni tilaustöitä teenkin ja tämänkin mielelläään tein oli kohde niin surullinen ettei tämä ole mieluinen työ. 
Vaikka en perhettä tunne, koskettaa tämä suru uutinen silti minua. Miksi lapsilta viedään äiti, miksi mieheltä vaimo, miksi ystäviltä ystävä ja läheisiltä rakas liian aikaisin. En voi ymmärtää, ei ole sanoja.

Luin vasta kirjan Totuus taivaasta ja haluan uskoa että sellainen paikka oikeasti on ja näiden pienten lasten äiti on päässyt sinne kauniiseen paikkaan jossa kaikki on hyvin. Toivon että tuo perhe selviää surusta ja jonain päivänä suru muuttaa muotoaan ja antaa jälleen tilaa valolle. 

Lämmin osanotto läheisille ja ystäville <3




Koska kyse oli nuoresta ihmisestä, en halunnut tehdä adressista synkkää, vaan raikkaan kauniin. Tulostin temppuili, joten jouduin käsin tuon tilaajan valitseman tekstin kirjoittamaan. Sisä sivu siis hyvin samanlainen kuin etu-osa. P*skarteluhaasteen Bingo riviin  Musta- Glitter-Teippi sattui sopimaan joten laitan nyt sinne vaikka en alunperin haasteeseen tätä tehnytkään. 

perjantai 2. toukokuuta 2014

Mikä ihmisiä vaivaa?

Saan sähköpostin jossa lukee

lähetä maksu 30eur takaisin 
KIRJASTA EI TUU MITÄÄN,KERÄÄT VAIN RAHOJA MEILTÄ

Pala nousee kurkkuun, taas ahdistaa. Juuri kun olin saanut kodin siivottua ja monta muuta hommaa hoidettua, takana oli hyvä päivä.
Lamaannun, en tiedä mitä sanoa tai tehdä. 

Aika monen monta päivää/yötä olen tätä asiaa stressannut juuri siitä syystä että aloitin ennakkomyynnin koska minulle luvattiin että kirja on valmis helmikuussa. Enhän minä olisi sitä aloittanut jos olisin tiennyt että taittaja numero yksi ei saa hommaa hoidettua, eikä monesta kehoituksesta huolimatta edes niitä materiaaleja palautettua. Monen monta viestiä, puhelua ja sähköpostia. Minä en vain muuta voi tehdä.

Mutta silti en ymärrä ihmisiä jotka käyttäytyvät näin? Eikö asioita voi hoitaa muuten? 

Ystävä soittaa ja kertoo omasta viikosta. Kohtaan jälleen ihmisiä jotka ovat ihan kohtuuttomia, suorastaan sairaita pahoittaakseen toisen mielen. En voi käsittää..

Tiedän että tämä on vain yksi muiden joukossa, mutta silti se laittaa miettimään..ajatteleeko minusta muutkin noin? No tiedän että ei mutta varmasti joukkoon mahtuu monenlaista ajattelijaa. 

Voin kertoa että kirjani tekemisessä vaikein vaihe on tämä jatkuva pettyminen ja odottaminen. Aamu alkaa ahdistuksella ja silti tuntuu että teen siinäkin asiassa väärin, sehän on vain yksi kirja. Mutta kun olen sen kirjan luvannut niin monelle jo helmikuussa, en halua olla itse petturi vaan hoitaa omat hommani oikein, tässä tilanteessa se on vain niin hiton vaikeaa.

Ennen avasin sähköpostini innolla, odottaen, nyt avaan sen varovasti odottaen pieni pelko vatsassa mitä siellä nyt on..

Mutta nyt ajattelin kaikesta huolimatta(vaikka en ehkä sitä ansaitsekkaan) palkita itseni hetkellä mieheni kanssa<3

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Rehellinen kosketus tähän päivään..

Herään 6.40 nähdäkseni mieheni ennen hänen töihin lähtöä, huomaan mieheni menneen jo kuudeksi töihin. Ajattelen että ihana rauhallinen aamu parilla kupilla kahvia ja haaveilua ennen kuin lapset herää, pörröpää yksi herää 6.50. Ajattelen käyväni vessassa rauhassa kun lastenohjelmat ja mehu on viritetty. Pääsen vessaan ja pörröpää numero kaksi herää ja juuri nyt hän ei osaa tulla portaita alas vaan minun on juuri nyt välittömästi mentävä kantamaan hänet alas. Mehua, duudsoneita, peittoa, i padia, sukat, koiralle ruokaa ja tunnen olevani jälleen kaikkea muuta kuin rauhalisen aamun äiti. Kello 7.25 vanhimman pörröpään herätys, voin jo täysin eläytyä murrosikään jolloin aamulla sängystä ensimmäisenä näkyy sentteri. Kaukana ei ole sekään kun räkää valuva, kurkkukipuinen todella pörröinen pää ilmoittaa ettei mene kouluun koska on niin kipeä. Totean että ok ja palaan lähtöruutuun. Kahvikupin käteen saatuani, duudsonit kelattuani ja muutaman muun palveluksen suoritettuani klo: 7.40 vanhin pörröpää rymistlee alas ja ilmoittaa sittenkin menevänsä koluun. Kiireellä vaatteet, jotka on tietenkin väärät, hiusten harjaus joka on tietysti liian kovakourainen ja jatkuvaa toistamista laita nyt vaatteet, onko tavarat jne. Lapsi ovesta ulos juuri kun taksi ajaa pihaan. Huokaus ja jos nyt juon sen kahvin..  kahvi on jäähtynyt. Keitän uutta kahvia ja nuorin pörröpää tulee tekemään aamupala tilausta -paahtoleipää ilman paahtamista ja reunat pitää leikata, päälle voita ja sulatejuustoa. Kaivan tavarat kaapista.. samalla pörröpää kertoo hyvin kauniilla huuto äänellä MULLA ON KYLYMÄ, haen vatteet ja puen ne ja istutan pörröpään pöytään jossa hän toteaa jälleen herttaista ääntään käyttäen MISSÄ SE MUN LEIPÄ ON. Selitän miksi leipä ei vielä ole pöydässä ja palaan tekemään sitä, totean etä sulatejuustoa ei ole. Lapsi raivostuu ja huutaa hyenaan lailla MINÄ HALUAN SULATEJUUSTOA.. niin että aamusta asti vaivannut pääkipuni alkaa pikku hiljaa räjähtää totaalisesti pitkin seiniä. Tätä huutoa seuraa sitten tovin jos toisenkin. Teen leivän ja ilmoita tyynesti että minä en voi tässä nyt sulatejuustoksi muuttua ja piste. Vien koiran pissalle ja hoidan paperiasioita todetakseni että joutuu vielä töissä käymään ensi viikollakin. Kelaan tekemättömiä töitä, hoitamattomia asioita, kauppareissua, kirjaprojektia, vappua, ja tuntuu etten saa henkeä ja pää räjähtää. Miten selviän tästä päivästä.. Mies tulee tauolle ja yritän kertoa ahdistuksesta, kohtaan itseänikin väsyneemmät silmät ja vähintään yhtä ahdistuneen kaverin. Toteamme että parempi kirjottaa kaikki omat ajatukset paperille ja silputa se paperi pienen pieneksi silpuksi ja tunkea sinne minne aurinko ei paista.
 Kello on 9.20 ja kaikki tuntuu mahdottomalta. Äkkiä vaatteet päälle ja naaman kampaus. Pörröpäille vaatteet, pissat, tavarat ja jälleen myöhässä tosin vain kaksi minuuttia puheterapiaan. Nuorin pörröpää saa kilarit kun erehdyn sekunnin ajan pitämään sormeani hissinnapilla ja huutaa jo ties monettako kertaa tälle aamua. Vinkkaan hänelle poliisilaitoksesta ja saan hänet vaikenemaan. Kela, ruokakauppa jossa viisaana valitsen ne autokärryt heti enkä kohtaa kesken ruokakauppaa huutoa siitä aiheesta, yksi kiukku tältä päivää vähemmän. Seuraavaksi posti ja kukkakaupan ikkunasta näen ihanaakin ihanemmat mukit. Päätän että jos isäni ei olisi syntynyt en minäkään olisi syntynyt joten koska on isäni syntymäpäivä on minunkin syntymäpäiväni ja kävelen kauppaan ja ostan ne kupit, ja totean että hyvää syntymä päivää minä. Hetken aikaa olen suunnattoman onnellinen.
Paluu arkeen, keksimmäinen pörröpää pois puheterapiasta, samaan aikaan puhelu toimintaterapeutin kanssa, lapset tappelulla kuka istuu ja missä istuu autoon ja kotiin. Kamat pois autosta ja keskustelu miehen kanssa huokaillen että ehkä tämä jonain päivänä helpottaa, seuraava vapaa viikonloppuhan on jo kesäkuun puolessa välissä, paitsi jos.. niin sitten ehkä heinäkuussa.. Puhelu ystävän kanssa<3 ja hetken olo on kevyempi.
 Päätän ottaa päikkärit ja aloittaa alusta. Kun juuri pääsen uneen herään siihen että ilmapallo räjähtää korvan juuressa. Nousen todetakseni etä kodissani on räjähtänyt äänestä ja ulkonäöstä päätellen vähintään dynamiitti. Serpenttiini paketti on silputtu sentti kertaa sentti paloiksi, lhimmät lelulaatikot on purettu mahdollisimman laajalti, lattialla on kynä armeijasta ja paperi joukosta päätellen piirretty, keittiön pöytä on muuttunut tavara mereksi ja valkoinen silkkipaperi on kummasti silppuuntunut serpentin seuraksi. On erikokoisia legoja, nukkeja, ruokia, vaatteita ja kaikkea mahdollista. 
Pyydän vanhinta pörröpäätä hakemaan postin, sitä ei kuulkaa nyt kiinnosta hakea postia. Käsken palautta tietokoneeni joka on kaikista lukemittomista kielloista huolimatta eksynyt hänen huoneeseen. Koska vastausta ei heti tule, korotan ääntäni  yläkertaan selkeästi kuuluvalle tasolle. Saan huutoa siitä että huudan. Laitan kengät jalkaan ja lähden hakemaan itse sitä postia. Haaveilen josko kävelisin kymmenen kilometriä postilaatikon ohi. En kävele vaan palaan takaisin haaveillen vapusta lehden kansikuvan innoittamana. Muistan että mieheni työmaa ei vietä vappuakaan eikä munkkeja ole leivottu, serpenttiinit on silputtu ja suurin osa puhalletuista ilmapalloista on räjähtänyt, askartelu kirppis kamat katsomatta, paperit tekemättä, siivoamatta, ja kaikki ne muut lukemattomat työt on tekemättä. Elämä on ja ketään ei varmasti tämä teksi hirveästi kiinnosta, mutta tämäpäs oli nyt rehellinen kosketus mun tähän päivään. Ja viereeni on siirtynyt kynsilakka armeija ja vaativa ääni panisitko näitä nyt äiti. Ja minähän laitan..

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Maailman ihanin työ

Tiedättekös että minulla on maailman ihanin työ. Saan itse päättää milloin olen töissä, saan tehdä töitä kymmenen päivää kuussa ja lopun ajan olla kotona lasten kanssa. Ne kymmenen päivää voin tehdä pitkiä päiviä ja palvella näin hyvin iltaaikoja tarvitsevia. Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä etten kerkeä viettää aikaa lasten kanssa, koska saan olla loppu ajan kotona heidän kanssaan. Rikastua tällä työllä ei voi, mutta toimeen voi tulla. Verottaja vie liian suuren osan mutta siitä huolimatta työni on ihanaa.

Parin viime viikon aikana olen saanut palvella huippu ihana asiakkaita ja yllättää heidät ja itseni. Onnistumis prosentti on ollut huikea ja en muista yhtän epäonnistunutta työtä. Pelottavan hyvin on siis mennyt;) Hassua on että viime aikoina olen saanut todella paljon kiitosta tekemistäni töistä. En tarkoita että minua tarvisi sosiaalisessa mediassa kehua tai kiitoksia lähettää erikseeen, mutta kyllähän ne mieltä lämmittää ja voin myöntää että lämittäää ja vielä todella paljon. Onnistunut työ ja iloinen asiakas on paras kiitos työstä. Vaikka raha on jonkinlainen motiivi työlle, kyllä suurin motiivi on te ihanat asiakkaat. Lämmin kiitos luottamuksesta ja ihanista hetkistä, te teette työstäni maailman parhaan työn<3

Laskeskelin tuossa että valmistumisestani alkaa pian tulla kymmenen vuotta, kymmenen?!? Mitä ihmettä´, mihin se aika meni.. Toki olen kolmen lapsen kanssa viettänyt äitiyslomaa välillä mutta varmaan tuosta kymmenestä vuodesta kuusi olen ollut töissä. Kuusi vuotta on matkassa pysynyt monta asiakasta ja uusia tullut paljon matkan varrella, osa on kadonnut matkalla ja joitakin ihmisiä kaipaan yhä, mutta jokaisella on oikeus valita kampaajansa ja kaikkia ei voi miellyttää. Kymmenessä vuodessa olen myös huomannut että tämä on ihan minun unelma työni ja toivon että vuosia on ihanien asiakkaiden kanssa paljon edessä.

Hassua on että valmistuttuani ajattelin etten todellakaan tule tätä työtä tekemään, ehkä syy oli epävarmuus ja tunne etten osaa mitään. Mutta olen tainnut oppia koska hyvin harvoin sellaista hetkeä tulee että en osaa.. paitsi jenkkisiili..sitä en osaa.. ehkä opetelen joskus tai sitten vain ammattitaitoisesti ohjaan jollekkin muulle;)
Koska meitä on monta on myös mahdollisus kysyä apua tai mielipidettä joltain toiselta jos itse ei ole varma. Sekin on suuri rikkaus, nimittäin ihanat työkaverit<3

En ole täydellinen, en valmis ja oppiminen on tässä työssä ikuista. Aina ei oi onnistua mutta se että onnistuu suurimmaksi osaksi on minusta jo aika hyvin. Se että olen kahden päivän aikana saanut viisi viestiä ja kiitosta tekemistäni töistä vielä jälkikäteen on saanut tämän viikon tuntumaan ihan super hyper ihanalta. Kiitos<3

Tästä on hyvä jatkaa harjoituksia ensiviikolla. Täältä löytyy myös liikkemme netti sivut jos haluat käydä kurkkaamassa Hiusatelje

Marika kiittää ja jatkaa vapaapäivää pörröpäiden kanssa;)

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Todellisuus

Herään ihanaan tyttöjen kiherrykseen.. Keskimmäisen pörröpään ystävä yökylässä ja voi sitä prinsessa leikin määrää mitä päivään mahtuu. Heti aamulla sama jatkuu ja pienin pörröpää yrittää pysyä perässä. Hetken haaveilen että olisin edelleen lapsi, ei huolta huomisesta, saa vain uppoutua mielikuvitus maailmaan ja eläytyä täysillä milloin mihinkin rooliin. On ihana seurata miten ystävykset nauttivat yhdessä olosta.  Illalla ystävykset käpertyivät samaan sänkyyn vieretysten miettimään tanssikuvioita.. mielettömän ihana ystävyys.

Omien ystävien kanssa ei enää käperrytä kihertämään samaan sänkyyn. Ei leikitä prinsessaleikkejä, ei mietitä tanssikuvioita. Mutta edelleen ystävyys on todella tärkeää. Tällä viikolla olen saanut nauttia usean hyvän ystävän seurasta, olen onnekas kun minulla on monen monta ystävää. On olemassa ihmisiä jotka välittävät, vaikka omassa elämässäkin on mietittävää. Hetkeksi ystävät vievät ajatukset muualle ja oikeastaan olen useamman päivän ajan lähes unohtanut kirja murheet.

Tänään herään jälleen todellisuuteen. Sähköpostista löytyy yksi peruutus, yksi kysely ja tunnen itseni petturiksi. Olen myynyt kirjaa jonka piti ilmestyä kauan aikaa sitten ja nyt ollaan edelleen nollassa. Vaikka olen syytön tähän, silti tunnen itseni huijariksi. Ahdistaa. Tiedän mikä määrä materiaaleja on, eikä niistä ihan muutamassa päivässä kirjaa väsätä. Ja mitä kaikkea olisin voinut vielä tehdä ja korjata jos olisin tiennyt että edelleen puolen vuoden päästä ollaan nolla pisteessä.  
Totaali lamaantuminen johon ei ole varaa. 

Pienin pörröpää huutaa vaahtokylvyssä -rakas äiti avaa mulle suihku.
Ystävykset etsivät balleriina pukuja, siipiä ja taikasauvoja. 
Ihanaa lapsen elämää.

Isoimman pörröpään työt eivät ymmärrä pyhäpäiviä, työt kutsuu joka päivä ja vuoden kestäneen stressin, työkiireiden ja muutosten jäljet näkyvät. Hän ei lamaannu, vaan käy ylikierroksilla, ei pysähdy vaan jatkaa kulkuaan. Hänelläkään ei ole varaa pysähtyä, arki pyörii pyörimistään ja mukana on mentävä.

Vaikka olemme erityisen onnekkaita, ei se tarkoita että elämämme olisi aina yhtä juhlaa. Itseasiassa kulunut vuosi on ollut miehen työnpuolesta kaikista raskain vuosi. Välillä hetken haaveilemme työstä jossa on viikonloput vapaat, kello neljä hanskat saa tiputtaa kädestä ja unohtaa seuraavaan aamuun asti koko paikan. Kesäloma on neljäviikkoa, lasten syntymän jälkeen on isyysloma, mahdollisuus isäkuukauteen, kun lapsi sairastuu voi jäädä huolettomasti kotiin, kun itse sairastuu tai loukkaa itsensä voi hakea saikkua ja parantua rauhassa. Yrittäjän arjessa se ei vaan mene niin. Vaikka et ole töissä, on työasiat lähes aina mielessä. On asioita joihin itse et voi vaikuttaa, voit tehdä parhaasi, mutta on olemassa isompia tahoja jotka voivat hetkessä tiputtaa sinut pohjalle, on isoja ihmisiä joita ei tuottajan ongelmat kiinnosta. Jos hälytys tulee yöllä, on silloin noustava, vaikka kuinka väsyttäisi. Jos jokin hajoaa on se korjattava. Vaaditaan paljon että pystyt pitämään yrityksen ja itsesi hengissä. 
Ulkopuolisen on mahdoton ymmärtää täysin näitä kuvioita.

Kuinka turhalta omat ongelmani tuntuvat, kun ne laitetaan mieheni työn kanssa rinnakkain. Välillä ärsyttää etten saa rauhassa edes kiukutella, vaikka mieli tekisi purkaa kiukkua, heittäytyä marttyyriksi, kohottaa jalat kohti kattoa ja vain olla mörkötuulella. Vaikka olen oppinut paljon kärsivällisyyttä, arvostamaan arkisia asioita, on minulla vielä paljon opittavaa. Edelleen olen liian itsekäs, minun on vaikea päästä harmittavista asioista yli, en edelleenkään kestä jos asiat eivät mene niin kuin haluan. 

Mutta ei se arki sillälailla pyöri. On jälleen aika miettä mikä elämässä on tärkeintä.  

Aloitin eilen kirjan Totuus taivaasta. Olen vasta kirjan alussa, mutta voin jo alun perusteella suositella sitä kaikille lukemisesta pitäville.Ja niillekkin jotka eivät normaalisti lue. Ensimmäisen sadan sivun aikana sain jo kirjasta mielettömästi irti. Kirjassa rakkaudella on suuri merkitys.

Ja kuten olen niin monesti sanonut..

Surin niistä on rakkaus.

Jos minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Jos minulta puuttuisi kyky rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan ei minulla olisi mitäään. Jos minun rakkauteeni ei vastattaisi rakkaudella olisin vain kuori ilman sisältöä. Jos minun rakkauteni särkyisi olisin vain kasa sirpaleita. Jos meillä ei olisi toisiamme ja suurta rakkautta emme selviäisi arjesta, emme näkisi valoa pimeinäkin päivinä. Ilman rakkautta ei olisi sinua ei minua eikä meitä. Ilman rakkautta lapsemme eivät saisi onnellista lapsuutta ja sitä kautta vahvoja juuria, joiden päälle kasvattaa kaunis tuuhea puu. Ilman rakkautta olisi vain tyhjyys. 

Todellisuudessa meillä on siis oikeastaan kaikki kun meillä on rakkaus. Kaikki muu tulee aikanaan, kyllä se kirja vielä valmistuu ja mieheni työ helpottuu..jonain päivänä. Koska ei ne asiat murehtimalla parene,keskityn odotellessa elämäni tärkeimpiin asioihin. 
Mun todellakin maailman rakkaimmat pörröpäät<3