Jokainen päivä kätkee sisäänsä jotain mikä koskettaa..

torstai 31. heinäkuuta 2014

Kolmekymmentä vuotta


Oli synkkääkin synkempi yö ja hirmuinen ukkosmyrsky riehui oulussa kun minä kolmekymmentä vuotta sitten synnyin. Ehkä juuri siksi minustakin on tullut myrskyinen kaveri tai paremminkin on/off kaveri. Joko olen tai sitten en. Joskus voi mennä epäilyttävänkin kauan tasaisesti..mutta se voi ollakkin vain tyyntä myrskyn edellä. Toisaalta ikä on tehnyt tehtävänsä ja myrskyjen määrä on vähentynyt huomattavasti. Toinen syy lienee tasaisempi puoliskoni joka ei myrskyistä välitä. Ikäväkyllä tämä on/off piirre löytyy myös lapsistani, toisista hieman lievempänä, toisista maksimi leveleillä. Epäilen että yläkerrassa on katsottu että siitäs sait.. kolme kertaa minä pienenä..
 Muistan lapsuudestani useita myrskyjä, toivottavasti vanhempani ovat jo päässeet yli niistä. Ihan lemppari oli vääntäminen marjametsään lähdöstä tai lähinnä millä vaatteilla sinne lähdetään. Isoveljen vanhat vaatteet ei oikein sopinut minun makuuni, vaan ennemmin olisin lattanut sinne jotain nätimpää. Edelleen ihmettelen vanhempieni sinnikkyyttä, marjastimme nimittäin, mustikat, vadelmat, puolukat ja hillat.. epäilemättä aika monta kamppailua on siis elämäni aikana käyty.
 Lapsuudesta on myös paljon ihania muistoja. Muutama päivä sitten paistoin lättyjä pienimmän pörröpään kanssa ja hän väänsi radion päälle.. iskelmä radiosta tuleva musiikki ja lättyjen tuoksu vei minut lapsuuden kesiin, kun lomailimme isovanhempien luona. Ukki paistoi meille aina lättyjä, kahdella pannulla ja pienen tytön silmissä lättyjen heittäminen oli aina yhtä huikeaa. Ukin ja mummon kanssa matka taittui aina pienen pienellä punaisella opelilla jossa kasettisoitin rähisten soitti iskelmiä. Mummoni leipoi maailman parasta puolukkapiirakkaa ja aina vierailulla ensimmäinen ruoka oli nakkikastike, veljeni toiveiden mukaan. Enää ei ole näitä ukkia ja mummoa, mutta muistoissa elää edelleen ihanat muistot ja hetket heidän kanssaan.
 Joka kesä matksimme myös toiseen mummolaan pohjoiseen. Vesi oli suuri osa näitä muistoja. Uimme ja uimme, söimme salaa huippu hyviä viinereitä mummon pakastimesta, kävimme bingossa ja edelleen offin hajusta tulee mieleen mummo. On ihanaa omistaa lapsena isovanhemmat joiden kanssa vietettin todella paljon aikaa, vaikka välimatkaa olikin. Minulla oli myös elossa isomummo joka tarjosi meille aina ananas jaffaa ja isälleni konjakkia, koska piti häntä parempana vieraana, olihan hän sentään insinööri. Muistan paljon tuoksuja lapsuudesta, edelleen tietyt karkit tuoksuu lapsuudelta, koska pyhännällä asuessamme perjantai karkit haettiin oikeasta karkkikaupasta.
 Hassua on että ihanimmat muistoni ovat juuri tuoksuja tai hetkiä normi arjesta. Äkkiseltään mieleen ei tule yhtään muistoa huvipuistosta tai muista vastaavista, vaikka niissäkin käytiin. Itsekkin kuvittelee että lapsille pitää tarjota jotain hulppeita elämysmatkoja, vaikka luultavasti ihanimmat muistot mieliin painuu jostain muusta.
 Lapsuuteni oli onnekasta. Asuimme suurimman osan ajasta rivitalossa, vain hetkittäin minulla oli oma huone, mutta suurimmaksi osaksi jaoin sen veljieni kanssa. Iltaisin meille luettiin kirjaa ja lapsuuden kirjoista edelleen suosikki kirja on veljeni leijonamieli. Iltaisin peittelin kaikki pehmolelut sänkyyni tärkeys järjestyksessä ja mietein että jos tulee tulipalo miten saan kaikki pelastettua. Muistan myös kuinka hautasin huutavan vauvanuken syvälle kaappiin huutamaan koska sen tutti oli hukassa ja mietein etten ehkä ikinä tee omia lapsia koska niitä ei voi tunkea kaappiin kun niitä ei jaksa hoitaa.
 Nyt kohta jo kymmenen vuotta äitinä, joskus se kaappi kohta on tullut elävänä mieleen..tosin sinne tekisi mieli mennä itse. Onneksi olen jo vaiheessa että lapset ovat 9,6 ja 3 tai oikeastaan jokaiseen ikään voi lisätä vielä puoli vuotta päälle..epäilen että en uudestaan samaan kymmenen vuoden operaatioon vauvasta-vairhaisteiniksi jaksaisi.
 Sisälläni asuu ainainen pikkuinen vauvakuume mutta vahva epäilys on että perheemme on kasassa.. kymmenen vuoden jälkeen on pikku hiljaa toivoa siitä että jonain päivänä asioita voi tehdä ihan yksin tai kaksin. Silti vaikka sitä odottaa että lapset kasvavat, se on myös äärettömän haikeaa..yksi jakso elämässäni on ohi. 
Kolmekymmentä vuotta katsoo peilistä, en näe sitä vaan näen oman elämäni onnellisimman tytön. Näen hurjan paljon enemmän viisautta kuin kymmenen vuotta sitten, näen väsyneemmät silmät kuin silloin mutta ne on tyytyväiset silmät, olen onnellnen siitä tiestä mitä olen kulkenut vaikka kymmenen vuotta sitten risteyksessä en ollut ollenkaan varma mihin suuntaan kulkisin.
 Kolmekymmentä vuotta muistoja talletettuna sydämeen, huonoja muistoja tungettuna pintaa syvemmälle. Kolmekymmentä vuotta kokemuksia, ajatuksia, hetkiä,tuoksuja, tunteita, surun murusia, erinäisiä murheita, iloja, onnen kimpaleita, huolia huomisesta, toivo paremmasta päivästä, usko unelmiin ja ennen kaikkea suunnattoman paljon rakkautta. 
Kolmekymmentä vuotta minä olen ollut minä, ukkosmyrskyn poikasesta syntynyt tuulitukka.
Olen onnellisempi kuin koskaan. 

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa..


Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa..

Avaan iltasanomien sivut, pysähdys. Surun murtamaa lähipaikkakuntaa koetellaan vain viikko edellisen onnettomuuden jälkeen taas kohtuuttoman kovaa. Ei voi ymmärtää, ei uskoa todeksi. Aivan liian surullista.
Jokainen surun täyttämä koti on liikaa, aivan liian monta nuorta istuu nyt sateenkaaren toisella puolen.
Lämmin osaanotto jokaiselle äidille, isälle, sisarukselle, ystävälle, tuttavalle joita tämä suru koskettaa.
Halauksia ja voimia.

Useaan otteeseen olen kuullut että lapset ovat vain lainaa, hämmästyttää miksi joidenkin laina-aika on liian lyhyt? Lapsen laina-aikaan ei voi hakea lisä aikaa, lainaa ei voi uusia, voi vain toivoa että toisin kuin asuntolaina se olisi mahdollisimman pitkä. Voi vain uskoa, toivoa ja rakastaa.

Omat lainalapset tekee mieli sulkea syliin ja pitää kovaa kiinni, vaikka tiedän ettei se auta, jonain päivänä on vain pakko päästää irti.

Kummastuttaa myös ihmisten sydämettömyys. Vahingossa eksyin lukemaan kommentteja iltasanomien uutisista. Miksi joillakin on tarve olla ilkeitä tällaisessa tilanteessa? Miksi ihmiset jotka eivät luultavasti asiasta tiedä muuta kuin sen mitä ovat lukeneet lehdestä haluavat tuoda oman idioottimaisuutensa julki. He tekevät omia päätelmiä, arvostelevat ja kirjoittavat ilmeisesti ajattelematta yhtään mitään. Mikään ei tuo noita poikia takaisin, on paljon asioita jotka eivät selviä luultavasti koskaan ja oikeastaan niillä ei ole edes väliä. Edelleen uskon että kaikella on tarkoituksensa ja laina-aika aikaisemmin määritetty. Tämän laina-ajan päättyminen oli  liian julma, ja toivon ettei kukaan tekisi siitä yhtään julmempaa omaisille. Jokainen on jonkun lapsi ja maailman rakkain jollekkin, annetaan jokaisen surulle rauha. 

 Mikä ikinä olikaan syy, miksi kerralla lähti niin monta ja miksi näin julmasti.. Jostain syystä sinne tarvittiin nämä nuoret miehet.
Sateenkaaren toisella puolen on pojilla varmasti kaikki hyvin. 

Todella kauniin muistoajelun pojille järjestäneille nostan hattua. Kaunis ja liikuttava tapa muistaa ja ihailtavaa miten monta ystävää oli ollut mukana, pitäkää toisista huolta, antakaa surulle aikaa ja pitäkää rakkaista muistoista kiinni.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa..mutta matka jatkuu..