Viimeinen

Tämä on tämän blogin viimeinen teksti. Olen pitkään miettinyt jotain uutta koska tästä vain ajansaatossa tuli liian henkilökohtainen ja samalla aloin liikaa miettiä mitä voin kirjoittaa, tänä vuonna olen enemmän pyyhkinyt kuin julkaissut tekstejä, käyttänyt enemmän aikaa sanojen miettimiseen kuin niiden tuottamiseen. Välillä teksti on tullut kuin itsestään, liikaa miettimättä ja se oli se juttu.. kun poistaa luonnoksen luonnoksen perään ja vuoden aikana saa aikaan neljä julkaistavaa tekstiä, on se alkuperäinen idea kadonnut. Ei ole järkeä kirjoittaa blogia jos miettii kenen haluaa sitä lukevan, silloin on ehkä järkevämpää kirjoittaa näkymätöntä päiväkirjaa. Joskus on osattava luopua luodakseen uutta. Joskus on osattava lopettaa ajoissa, ennen kuin alkaa liikaa toistaa samaa, eikä pysty enää kirjoittamaan niin kuin tahtoisi. Surullista ja haikeaa koska rakastan kirjoittamista, erityisesti tällaista kirjoittamista ja aika usein tuli tunne että tämä on hyvä teksti, tunne että osaan. 
Tämän blogin kanssa en voi enää yrittää parasta, mietin liikaa ja minusta tuntuu että olen tämän blogin kohdalla kirjoittanut jo parhaat tekstini, eikä minulla ole antaa tälle enää sitä mitä haluan. 70:ntä tekstiä on kuitenkin takana reilusti yli 25000 kävijää ja parhaimmillaan jonkun tekstin on lukenut yli 500. Suuri Kiitos sinulle kun luit,tykkäsit, kommentoit, olit mukana tällä matkalla. Kaikkea hyvää juuri sinulle<3
Marika kiittää 

Samaa paskaa

Samaa paskaa, siltähän se toisinaan tuntuu. Oikeastaan lauseen takana on tarina erään yrittäjän kuulumisista, kun hän teki meillä töitä ja häneltä kysyttiin mitä kuuluu -tätä samaa paskaa. Siitä se ajatus sitten lähti.. 
 Tai ajatus on ollut lähdössä itseasiassa jo aika kauan, jotenkin vaan kirjaimet on ollut hukassa. Viime aikoina olen kuullut useasti että kirjoitanko vielä blogia..jaa a.. kirjoitanko?!?

 Tänä aamuna (vapaapäivä) aloitan aamun tukiopetuksella kello:7.40 jatkan koululääkärin vastaanotolle kello:8.30, vien lapsen liikuntatunnille ja palaan pörröpään nro.3 kanssa takaisin kotiin, pyykit,tiskit, kirppiskamat, aamupala, kello: 12.45 pörröpää nro.2 kotiin, välipala, läksyt, kello:14.00 puheterapia, kirppis/kauppa, kotiin, kello:15.30 liikkarista pörröpää nro.1 kotiin, ruoka, kello17.00 ratsastus, kello:19.00 kotiin, pyykit, järjestelyä, iltapala, iltapesut, lääkkeet, lapset nukkumaan, ehkä vielä yhdet pyykit, tiskikone pyörimään,tavarat paikoilleen, hetki aikaa ja nukkumaan. Eli ihan perus vapaapäivä. Viime viikkoina on ollut jos jonkinmoista reissua, hammaslääkäriä, silmälääkäriäx2, puheterapeutin arviota, toimintaterapeutin arviota, jos jonkin moista ilmotusta sinne ja tänne, lippua ja lappua, kokeita, läksyjä, kaaosta kaaoksen perään ja välillä tuntuu että puolet unohtuu, homma leviää käsiin ja homma on ihan hiton kaukana hanskasta. Reppuja raahataan väsyneenä kotiin, sieltä kaivetaan täitiedotetta, kokeita, läksyjä, liikkavaatteita, sukkaesitettä ja mitä milloinkin.. ajatus liuskahtaa helposti illalla väsyneenä raiteille -tätä samaa paskaa.

Paluu taakse päin.

Kolme kuukautta sitten kannoin huolta repuista. Molemmat reput ovat kantautuneet kotiin väsyneinä mutta pääsääntöisesti kuitenki onnellisina ja toistaiseksi ainakin reppujen hihnat ovat pysyneet vahvoina. Läksyjen teko ei aina ole yhtä juhlaa ja toisen kohdalla kaksi-neljä kertaa viikossa koulun jälkeen jonkinlainen terapia on aika raskasta. Kolmannen pörröpään hoito sujuu aika kivuttomasti koska hoitopäiviä on vain kymmenen kuukaudessa. Yrittäjän arki on ihan yhtä hektistä ja raskasta kuin aina, minun yrittäminen on suht vakaata. Ikkunat on pesemättä ja yläkerran parvekkeesta on muodostunut rakennustyömaa. Edelleen elämä on kiireistä, muistamista, hoitamista, kaaosta ja tekemättömiä töitä.

Noin kolme kuukautta sitten kerroin miehelleni että se on nyt tässä meidän elämän paras aika. Yrittäjän näkemys oli hieman eriävä, hän ei millään voinut ymmärtää miksi olen sitä mieltä, syynä kenties oli hirvittävä väsymys. Perustelin kantani sillä että nyt lapsemme eivät ole ihan hoidettavia, vahdittavia, ne osaavat syödä itse, käydä vessassa itse ja joskus ne jopa ymmärtävät puhetta. Lapset on tässä ja nyt ja me olemme yhdessä, vaikka arki ei ole helppoa se on jonkinlaisessa hallinnassa. Lapset eivät liihota pitkin kyliä vaan ne ovat vielä turvallisien siipien suojassa, valvovan silmän alla ja niitä saa rutistaa, ne on aivan lähellä mutta jo isoja pikku ihmisisä. Ja mikä parasta kaikilla läheisillämme on kaikki hyvin, sanoin että meillä menee pelottavan hyvin, eikä tämä ole ikuista jonain päivänä asiat on varmasti toisin. Yrittäjä pysyy kannassaan vaikkakin hieman heltyy, hän odottaa hetkeä ettei ketään tarvi hakea hoidosta ja lapset pärjäävät kotona yksin, hän saa hoitaa työnsä loppuun eikä tarvi kiirehtiä.

Tuosta hetkestä kuluu muutama viikko.
Yksi pieni hetki ja koko elämä voi muuttua, yksi pieni hetki ja tajuaa kuinka pienestä kaikki on kiinni, yksi pieni hetki ja voi olla myöhäistä. Kun herää puheluun jossa se pieni hetki on jossain todellinen, se on maailman pelottavin hetki. Nukun toisella silmällä koko ajan peläten että puhelin soi, koska jos se soi toisen kerran se on puhelu johon kukaan ei halua vastata. Aamulla huokaisen koska puhelin ei ole soinut, se tietää hyvää.

Se oli niin lähellä.
Sydän se kaikista tärkein, Sydän jota ilman ei voi elää. Sen sydämen sisään on kätketty kaikki
-rakkaus, muistot, unelmat, haaveet, perhe ja ystävät, siellä on sinun elämäsi. Jos sydän lakkaa toimimasta on vain pieni hetki aikaa, on vain pieni hetki joka voi muuttaa kaiken.

Vaikka olemme kaukana, olet ajatuksissa R joka ikinen päivä, olet korvaamottaman rakas nii iin monelle, onneksi olet siellä.

Se hetki sai  ajattelemaan paljon, ajattelemaan kuinka pienestä kaikki on kiinni kuinka tärkeää on elää tässä ja nyt, kuinka vähän on merkitystä pesemättömillä ikkunoilla kuinka paljon tärkeämpää on rutistaa ne pörröiset päät kainaloon ja elää. Nauttia siitä ihan tavallisesta arjesta, siitä jota paskaksi toisinaan kutsutaan ,koska niin kauan kun arki on aivan tavallista paskaa on kaikki silti niin hemmetin hyvin. Niin kauan kun voit ahdistua siitä että on kiire, on likaiset ikkunat ja liikaa pyykkiä jne. on asiat todella hyvin, se on ihan mailman parasta arkea se.

Ajattelen ympärillä olevien ihmisten elämää ja huomaan kuinka monta ei niin tavallista arkea lähelläni on. Sinä siellä elät uutta elämää, päivä ja hetki kerrallaaan. Superanainen<3
Kummipoikani elämän supersankari vasta neljä ja takana on niin monta sairaala reissua , leikkausta, operaatiota,että ei pienen ihmisen kuulusi koskaan kokea sellaista, ihmeellinen pikku mies ja niin rakas. Ystävistä rakkain jonka jalat on kasattu raudasta,  jonka lapsi on tehty taikavoimista, ystävä jonka sydän on kestänyt nii in valtavan paljon. Sinä ystävistä rakkain jonka sydän on niin valtavan suuri että annat kodin pienille rikkinäisille lapsille, tehdäksesi heistä ehjiä, pelastaaksesi. Sinä ystävä joka valvot liian usein lapsesi kanssa lastenosastolla toivoen että saisit elää tavllista arkea.
Ne monet saman ikäiset ystävät joilla ei ole enää molempia vanhempia, auttamassa, tukemassa jakamassa elämää, seuraamassa lastenlapsien kasvua<3
 Sinä surusilmäinen ystävä, rakkaan mummon käsi viimeisiä hetkiä omassasi<3 voimia.


Niin että tämä minun "samaa paskaa arki" oli sittenkin ihan maailman parasta lähes tavallista lapsiperheen arkea mun omien kaikista rakkaimpien pörröpäiden kanssa<3 

Minulla on kaikki mitä tarvitsen.

-M-

Kaksi aivan erillaista koulureppua

Tällä viikolla perheessämme pakattiin koulutielle jo kaksi koulureppua, kaksi aivan erillaista reppua. Toinen reppu lähti koulutielle neljännen kerran, toinen pienempi reppu lähti ensimmäiselle koulutielle. Reput on toki ulkoisestikkin erillaiset mutta sisällössä on kuitenkin se suurin ero. Isoon reppuun on pakattu vahvuutta, voimakasta luonnetta, itsevarmuutta, itsepäisyyttä, älykkyyttä, nyt ei enää niin paljon kouluintoa mutta kavereita sitäkin enemmän. Kun viereen varovasti asetetaan pienempi reppu on ero ihan hirveän suuri. Koko kesänä en uskaltanut edes paljon miettiä mitä siellä pikku repussa oikein on nyt ja miten se reppu sen koulutien jaksaa kulkea. Siellä pienessä repussa on intoa huomattavasti enemmän kuin isommassa, siellä ei ole vahvuutta, ei voimakasta luonnetta, ei itsevarmuutta, ei samanlaista mahdollisuutta oppia, eikä rohkeutta. Siellä on herkkyyttä, iloa, innokkuutta, äärettömän hyvä sydän, synnynnäinen diagnoosi, oppimisen hitaus, puheenkehityksen viive, motoriikka ongelmia, silmän karsastus, heikompi näkö, käden ja silmän yhteistyön hankaluuksia, on lastenpolin, foniatrin, psykologin lausuntoja ja suurempivanhempien huoli. Vaikka reppu on pieni on sisältöä paljon, paljon enemmän kuin monella muulla. Ensimmäisenä päivänä repun sisällä kulkeutuu takaisin kirja oma Matikka, helpotettu versio ykkösen matikasta -totuus siitä että tämän repun kantaminen tulee olemaan meille kaikille paljon edellistä reppua raskaampi. 
 Suurin huoli ei ole se millaisilla arvosanoilla reppu matkalla tulee täyttymään, sen tiedän että paljon suuremmalla työllä niitä huonompiakin arvosanoja tullaan kantamaan kuin moni muu. Suurempi huoli on millaisilla kokemuksilla, itsetunnolla, ystävillä, hetkillä, onnistumisilla se reppu kotiin palaa, ja se huoli kannetaan kotiin jokaikinen päivä. Sen repun kantohihnat ei ole niin kestävät kuin isommassa repussa, se ei tarvi paljoakaan, se voi olla yksi sana, teko, hetki josta ne kantohihnat alkaa rispaantua. Ja vaikka kuinka paljon sitä reppua korjattaisiin, hoidettaisiin, pakattaisiin rohkeudella ja rakkaudella ja autettaisiin kantamaan kotona emme voi sitä koulupäivinä apuna kantaa. On onni että tuo reppu saa kulkea koululuokkaan jossa on ainakin yksi erityinen ystävä, tuttu, turvallinen ja tottunut siihen että kaverilla ei ole samanlainen reppu, luokassa reppua odottaa myös mahtava opettaja, nämä kaksi antaa toivoa siitä että reppua olisi hieman kevyempi kantaa. Ikävä kyllä olen kolmen kouluvuoden ja oman elämäni aikana huomannut että tyttöjen välinen ystävyys on aivan omanlainen maailma. Se on parhaimmillaan aivan mahtavaa ja pahimmillaan jotain aivan muuta. Olen parhaani mukaan itse yrittänyt antaa lapsille eväitä erillaisuuteen, kaikista ei tarvitse pitää mutta toimeen voi tulla. Toista reppua tarkastelen usein ja ravistelen välillä, muistutan kuinka ei tulisi tehdä, epäilen ja jopa pelkään että jonain päivänä löydän repusta sen huonomman puolen, ilkeän, itsekeskeiisen ja toista tahallaan loukkaavan. Molempia reppuja odotan joka päivä kuitenkin samalla suurella rakkaudella kotiin, olipa kotiin palatessa repussa mitätahansa ja vaikka ne olisivat kuinka erillaisia, ne molemmat reput on minulle erityisiä, yhtä tärkeitä, yhtä rakkaita- koska niitä reppuja kantaa vaikkakin erillaiset mutta silti minun kaikista rakkaimmat pörröpäät. Onneksi on hetki aikaa keskittyä näihin kahteen reppuun, on vielä kaksi vuotta aikaa ennen seuraavan repun pakkamista ensimmäiselle koulutielle ja onneksi se on viimeinen koska enempää ei tämä emopörröpään sydän taitaisi kestää<3 

Kadotettu täydellisyys

Pitkästä aikaa klikkaan blogin sivulle..yksi hykäksyntää odottava kommentti, klikkaan kommentin auki "Olet sä vaan ihana"...pala nousee kurkkuun, ei en minä ole ihana. Haluaisin olla U, mutta tiedän etten ole ollut se ihana ystävä joka haluaisin olla. Samalla muistan lupaukseni siitä kuinka päivitän blogeja, kuinka alan taas kirjoittaa, kuinka askartelen, teen jotain kivoja ohjeita ja teen sen nauttien en väkisin vääntäen. Muistan haaveen kuinka samaan aikaan olen pullantuoksuinen äiti jolla on aikaa, kärsivällisyyttä ja aina avoin syli. Olen ihana hyväntuulinen vaimo, joka huolehtii kodin järjestykseen, pesee ikkunat ajallaan, tekee hyvää terveellistä ruokaa, siivoaa kaapit talven jäljiltä, hoitaa kesken eräiset jutut loppuun, huolehtii lapsien joka päiväiset asiat, ulkoiluineen hymyssä suin ilman minkään laista stressiä tekemättömistä töistä, joita ei ole, koska hyvä vaimo on ne tehnyt. Samaan aikaan hoidan yritykseni jokaisen asiakkaan täydellisesti, epäonnistumatta koskaan ja olen töistä tullessani 10- 12h päivän jälkeen iloinen ja väsymyksestä huolimatta kuuntelen jokaisen perheenjäsenen kuulumiset ilolla ja ongelmatilanteet hoidan rakentavasti keskustellen, en ääntä korottaen..pyöräytän pari konetta pyykkiä ja järjestelen kodin seuraavaa aamua varten. Tienaamillani "taskurahoilla" ( erästä asiakasta lainaten) hoidan oman osuuteni perheen kuluista ja loput säästän pahanpäivän varalle. Huolehdin ystävyys suhteistani, kyläillen tai vähintään soittaen säännöllisin väli-ajoin kysyäkseni ystävieni kuulumiset, ei valittaen omista ongelmista. Tuen väsynyttä yrittäjä miestä, olen hänelle aina ystävällinen ja herttainen vaimo, en kiukuttele turhasta enkä jätä tavaroita sinne tänne ärsyttäen hänen pedanttia luonnettaan, menen hänen kanssaan ajoissa nukkumaan koska hän tarvitsee enemmän unta kuin minä jotta hän jaksaa hoitaa työnsä ja huolehtia perhesestä. Kirjaan kaikkien lasten hammaslääkärit, terapiat, koulu/hoito jutut, kokeet, päättäjäiset, lääkärit yms. kaikki samaan kalenteriin jotta muistan jokaisen menon ja olen oikeaan aikaan oikean lapsen kanssa oikeassa paikassa, asianmukaiset harjoitukset tehtynä tai lipukkeet täytettynä. Kesän menot ovat kaikki hallitusti ja hienosti suunniteltu aikatauluineen eikä minkään asian hoitaminen jää viime hetkeen. Hoidan lupaamani asiat ajallaan ja tietysti täydellisesti. Lenkitän koirani joka päivä, puunaan ne nätiksi ja leikkaan kynnet ajoissa, koulutan niiä tietysti päivittäin. Tietysti viritän kesää varten kasvimaan jota sitten lapsieni kanssa hoidan ilolla, osallistun pihatöihin yhtä suurella innolla kuin mieheni, pesen auton omista sotkuistani ja paikkaan lapsen ulkohousut.  Lista voisi jatkua vielä todella todella pitkään, mutta onneksi aikani on rajallinen.

Äitinä kymmenen vuotta, tupla äitinä seitsmän ja tripla äitinä neljä, vaimona viisi, yrittäjänä yhdeksän, parisuhteessa yli kymmenen, koiran omistajana viisi, omakotitalon omistajana kohta kahdeksan, ystävänä ainakin viisitoista vuotta.  Enkä vieläkään ole oppinut tuntemaan itseäni, hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen, myöntämään ettei kaikkea voi hoitaa täydelliseti, minusta ei tule mitään suurta ja mahtavaa, lapseni eivät rakasta minua kodin siisteyden vuoksi, vaikka kuinka korotan ääntäni lapseni eivät ymmärrä minua paremmin, vaikka hoitaisin kaiken edellämainitsemani ajallaan täydelliseti keksisin lisää tekemättömiä töitä ja parantamisen varaa. Mieheni on kerennyt kymmenessä vuodessa jo tottua siihen etten ole täydellinen ja luultavasti haudannut haaveet siitä että tuntisin samanlaista intohimoa lehtipuhaltimeen ja ruohonleikkuriin kuin hän, joten luovuttaisiko itsekkin sen suhteen? Taskurahojeni säästäminen ei tee minusta läheskään niin onnellista kuin se että saan niillä josus ostaa jotain nättiä. Luultavasti myös ystäväni elävät osittain samanlaista hullunmyllyä eivätkä kuluta päiviään miettien kuinka en ole soittanut tai käynyt. Ehkä täällä ei käy enää kukaan koska ei minusta vain ole joka viikko kirjoittamaan, mutta tiedättekös juuri nyt tajusin että tämän kirjoituksen myötä pala kurkusta on hävinnyt..ja lapseni on saaanut tehtyä todella pitkän helminauhan. Ehkä alan taas kirjoittaa koska täydellistä äitiä, vaimoa, ystävää ja yrittäjää minusta ei koskaan tule, mutta oman blogin kirjoittajana minä olen täydellinen, unohdetaan se tosiasia että olen myös ainut.

Vaahtokarkki ensiapua

Pitkään olen ollut aivan hiljaa, ei sillä etteikö asiaa olisi ollut, mutta sanat on olleet hukassa, ajatus omilla teillä ja jostain syystä omien mielipiteiden kertominen on alkanut hieman pelottaa. Toinen syy on ollut nämä pienet ystävät jotka ovat meitä työllistäneet, sulostuttaneet, opettaneet, rakastuttaneet ja ennen kaikkea antaneet valtavan suuren kokemuksen muistojen laatikkoon. En ole mikään koiran kasvattaja ja nämä oli pienoinen yllätys mutta kaikesta huolimatta ne ovat olleet loppuviimein todella positiivinen ja antoisa yllätys.
Ja kuinkas muutenkaan kaikki yllätykset meidän perheessä on tyttöjä:)

On käsittämätöntä millaisia tunteita tällasilla otuksilla saa aikaan. Ensimmäinen itkun paikka oli kun yksi pennuista lähti muutaman päivän ikäisenä pilven reunalle ihastelemaan maailmaa. Miten selittää lapselle joka ei koskaan ole joutunut kokemaan kenenkään kuolemaa kuinka se koiranpentu sinne taivaaseen pääsee ja kuinka sen on siellä hyvä olla. Vielä viime viikolla kuusi viikkoa tapahtuneen jälkeen sitä asiaa käsiteltiin ja pientä pörröpäätä lohdutettiin. Neljä vuotiaan kysymykset on muuten yllättävän tiukkoja;)

Uuden surun äärellä ollaan jälleen kun pennut lähtevät uusiin koteihin. Tänään ensimmäisen pennun uuteen kotiin lähtöä ollaan paikattu vaahtokarkkejen ja jäätelön avulla. Ja omien lasten tunteminen on saanut jälleen uuden ulottovuuden. Olin varma että keskimmäiselle pörröpäälle tämä on kovin paikka mutta kuinka ollakkaan hän on ainut joka on pystynyt ajattelemaan järkevästi ja lohduttamaan pienintä pörröpäätä joka kyyneleet silmissä vaahtokarkkia suu täynnä sopertaa että minusta tuntuu että nämä vaahtokarkit vähän auttaa. Ja hetken päästä kuuluu että äiti minusta tuntuu että nyt mulla tulee taas itku. Kyllä äidinkin sydän saa muutaman naarmun kun kohta ei enää neljän pörröisen ystävän lauma seuraa perässä ja pienet karvapaallot tuhise missä milloinkin. Kuitenkin suuremmat naarmut sydämeen raapii nuo pörröpäiden kyynelsilmät. 

Mutta sellaista elämä on. Välillä se antaa ja välillä se ottaa. Onneksi nämä naarmut on kuitenkin paikattavissa. Lohduttavaa on että kaikki pörröt pääsevät uusiin ihaniin koteihin jossa niillä on varmasti paljon aikaa, rakkautta ja rapsutuksia. Meille kuitenkin edelleen jää kaksi koiraa jotka ei enää pissaa lattialle ei roiku villasukassa, eikä herää aamulla ennen kuutta painimaan. Mutta eihän sille vaan mitään voi että nuo pienet nappisilmät ja pörröturkit on vaan jotain niin suloista. Kahdeksan viikkoa kun niitä hoitaa ja seuraa kuinka ne kasvaa ja kehittyy on aika pitkä aika, niin pitkä että kyllä niihin kiintyy ja aikansa vie että kyyneleet pörröpäiden ja äitipörröpään silmistä kuivuu. 

Kaikista kyynelistä huolimatta matka on ollut ihana ja täynnä paljon paljon pörröistä rakkautta. Nyt pörröpään vaahtokarkit on loppu joten operaatio suru jatkuu, ja kello alkaa olla sen verran että vanhin pörröpää tulee kohta koulusta kotiin josta yksi ystävä puuttuu.

Perjantaita pienellä kauhulla odottaen kun loput pörröturkit lähtee. Onneksi takataskusta löytyy vaahtokarkkejen lisäksi, syliä, rakkautta ja lohdutuksen sanoja.

Sitähän minä halusin

Minä haluan alkuinen lause on ehkä eniten kuulemani alku lauseille jonka määrää edes päivässä on mahdoton laskea. Sen kuulemista ei lähestyvä joulu ainakaan vähennä, vaan paremminkin nostaa huippuunsa entisestään. Olen niin kypsänä tuohon jatkuvaan haluamiseen höystettynä erillaisilla äänenpainoilla ja voluumilla riippuen siitä mikä haluamisen syvin tarkoitus milloinkin on. Vanhimman pörröpään hertttaisella haluamisella on yleensä aina 100%:lla varmuudella joku todella kova juttu, keskimmäisen pörröpään itkun sekainen haluaminen on niin hermoja riekaleiksi riipivää  varsinkin jos haluamisen kohde on jotain ihan naurettaavaa kuten lihapiirakka. Nuorimman pörröpään haluaminen on jo nyt niillä leveleillä että en edes kykene ajattelemaan elämää hänen halujensa kanssa päivää pidemmälle.
 Herätys emopörröpää. Huomaan ajattelevani jatkuvasti sitä mitä minä haluan, ompa siis jotenkin todella jännä miten nuo emopörröpään jälkeläiset noin voimakkaasti omia halujaan tulkitsee.
Juuri nyt minä niin haluaisin aikaa, ote lipsuu, ajatus karkaa, tekemättömien, hoitamattomien asioiden lista on liian ahdistava kirjoitettavaksi, olen hiton väsynyt. 
 Ja nyt varmaan kaikkia jäi mietityttämään se mitä rouva pörröpää oikeasti nyt taas haluaa joten minäpä ihan pikkuisen raotan palan mun pääkopasta. Ihan ensimmäisenä haluan tämän viikon flunssan välittömästi jonnekkin hyvin kauas minusta, haluan muuttaa sohvalta omaan sänkyyn ja nukkua yskimmättä, niistämättä ja pissaamatta ihan koko yön, no okei ihan vaikka 5h putkeenkin olis jo paljon. Haluan olla olematta väsynyt, ahdistunut ja kiukkuinen. No siinä ne suurimmat mietteen just nyt joten voimme siirtyä listaan haluaisin.. saada tekemättömien töiden listan yksi sivuiseksi, hallitsemattoman kaaoksen jonkinlaiseen hallintaan, uuden maton, kasata joulukuusen noiden maalaustelineiden tilalle, nähdä mun ystäviä, viettää niiden kanssa aikaa ilman mitään kiiretttä, voi että ette edes arvaa kuinka paljon sitä haluaisin. Olla parempi ihminen, herttainen kiva, kaunis, laiha, hyväkuntoinen, huumorintajuinen, lämmin, haluaisin kaikille mun rakkaille jonkin ihanan jouluyllätyksen, jonka olisin ajatuksella kerennyt hankkia/tehdä, haluaisin kääriä sen niin mahdottoman kauniiseen pakettiin että ne ymmärtäisivät edes ihan pikkuisen kuinka äärettömän rakkaita ne on kaikesta kaaoksesta huolimatta. Haluaisin käpertyä sohvalle villasukat jalassa lämpimään kainaloon, viinilasin kans ja vain olla niin ettei tarvisi katsoa kellon viisareita ja todeta että pumpsiin meni taas ja aikaa on liian vähän. Haluaisin tehdä kauniin pienoismalli piparkakkutalon meidän kodista, haluaisin ylipäätään keretä leipoa niitä pipareita, haluaisin nauttia joulun odotuksesta, haluaisin unohtaa kiireen, haluaisin olla parempi kirjoittaja, syvällinen, edes vähän tehokkaampi, mieleenpainuva.
Haluaisin vaaleanpunaisen jääkaapin, uuden lattian ja keittiönpöydän, kauniin lasivitriinin jonne kauneimmat astiani asettaisin, haluaisn täydellisessä järjestyksessä olevan askartelu huoneen ja voi kuinka haluaisin aikaa askarrella vaan. Haluaisin olla parempi äiti joka ei haluaisi juuri mitään ja jonka lapsetkin haluais vähän vähemmän. Haluaisin että aika pysähtyis ja ne olis hetken ihan pikkuisen äitin vauvoja vielä, haluaisin päivän maata niitten kans siskonpedissä yökkäreissä katsoa elokuvia, olla vaan yhdessä. En tiedä kuinka pitkä tästä listasta tulisi jos vielä jatkaisin..ehkä loputon..
jännä miten herrapörröpää haluaa vain yhtä.. tai maksimissaan kahta ja puolta asiaa, mutta pärjää yhdellä aika pitkään.. 
 Totuus on se että meidän arki nyt vaan on jotain ihan muuta. Se on aamu 6.30 - 23.30 ajatuksia asioista, pieniä rääpäsyjä kaaoksen hallinnassa, pikaisia kuulumisia, kesken jääneitä lauseita, pyykkiä, pyykkiä lisää pyykkiä, tiskiä, tavaroita siellä täällä, enemmän täällä kuin siellä missä pitäis, itkua, kiukkua, muistamista, hakemista, tuomista, viemistä, iloa, huutoa, naurua, väsymystä, turhautumista, selviämistä, pieniä hetkiä joilla jaksaa taas huomiseen, enempää ei paljon jaksa ajatella.. 
 Katson kohti kattoa jonne herra pörröpää reippaana levittää maalia- sitähän minä halusin.

Voihan rautavaara..

Nukuin yön yli ennen kuin ajattelin kasata ajatukset sanoiksi, epäilemättäkin on selvä että joku varmasti tulkitsee tämänkin väärin, mutta lukija kuntani on sen verran suppea että otan riskin..

Olen lukenut aika monta artikkelia, aika monta mielipidettä ja aivan liian monta kommenttia. Jokaisella on oikeus mielipiteeseen ja jokainen tietenkin on sitä mieltä että se oma on ainoa oikea.

Kerron heti alkuunsa että en minäkään ymmärrä enkä missään nimessä hyväksy tällaista ratkaisua, jottei kellään nyt tule sellaista mielikuvaa että se olisi minusta oikein.

Mutta haluan tuoda esille oman ajatukseni tästä kaikesta. Kukaan ei meistä tiedä totuutta ja uskon ettei koko totuus selviä koskaan. On hyvä että aiheesta keskustellaan rakentavasti, ehkä joku jossain herää ja hakee sitä apua ajoissa, ehkä joku jossain ymmärtää apua tarvitsevaa ja tarjoaa apua. 

Me ihmiset olemme jokainen erilaisia, luojan kiitos. Me tunnemme erilailla, toiset ovat herkempiä kuin toiset, toiset vahvempia, ajattelemme erillailla, toimimme erillailla ja koemme asiat eritavalla. Arvostamme eriasioita ja toisille toiset asiat ovat tärkeämpiä. Kaiketi normaalisti tuntevalle ihmiselle perhe on se kaikista tärkein, mutta raja on häilyvä, välillä arki on kiirettä ja ura vie tässä ja nyt ja aina vain ei ole mahdollista järjestää töitä niin että molemmat voivat tasavertaisesti hoitaa lapsia ja kotia. Se ei tarkoita etteikö perhe olisi tärkein mutta välillä se ajatus voi "kadota". Toiselle perheelle se tilanne voi sopia, toinen vanhemmista pärjää yksin lasten kanssa, osaa ottaa avun vastaan ja jaksaa hoitaa arkea yksin. Kaikille se ei sovi, kaikki ei sitä jaksa eikä kukaan varmasti ennen lapsia voi omaa jaksamistaan ennustaa. Kuten unen tarvekkin kaikkien tarpeiden määrä on ihmisillä erilainen, on vaikea määrittää kuka tarvitsee mitä ja minkä verran. 

Myös lapset ovat hyvin erillaisia, toiset vaativampia kuin toiset. Ja koska myös vanhemmat vat erillaisia on vaikea asettua toisen ihmisen asemaan. Itse voin kolmen lapsen äitinä sanoa että kaikki kolme ovat aivan erillaisia ja jos kolmas lapsi olisi syntynyt toisena, meillä luultavasti olisi vain kaksi lasta. Et voi tietää etukäteen millaisia lapsia juuri sinun perheeseesi syntyy ja miten teidän perhe jaksaa lapsen kanssa joka ei ehkä nukukkaan joka ei ehkä olekkaan terve. Ei voi myös etukäteen tietää ottavatko molemmat vanhemmmat vastuun lapsesta tasaisesti, vai jatkaako toinen vain omaa elämää ja toinen jääkin yksin. Minusta on siis kohtuutonta arvostella ihmisiä siitä miksi niitä lapsia tehdään jos ei niitä jaksa hoitaa, elämä ei ole niin mustavalkoista. Mutta jos kahden kanssa on jo vaikeaa, ei kolmas lapsi sitä tilannetta ainakaan paranna.

Elämässä on myös monta muuta muuttujaa joihin itse ei voi vaikuttaa. Jos masennukseen sairastumisen voisi jokainen itse estää, ei masennusta varmaan näissä mittasuhteissa olisi, jos oman jaksamisensa ja elämän muuttujat voisi etukäteen ennustaa olisi varmaan vähemmän surullisia tarinoita. Jos toisen ihmisen ajatuksia voisi lukea ja toista paremmin ymmärtää voisi tällaisen estää. Mutta näin ei ikävä kyllä ole. Eikä näitä kaikkia elämän muutujia voi etukäteen vain mitenkään tietää, toiset selviävät niistä mutta kaikki ei ikäväkyllä selviä.

Nyt on myöhäistä pelastaa tätä perhettä. Eikä meistä kukaan oikeasti tiedä mikä tilanne todellisuudessa oli, että tilanne ajautui näin karmeaan loppuun. Meistä kukaan ei ole elänyt heidän elämää. Se että luokitellaan hulluksi tai narsistiksi ilman minkäänlaisia oikeita todisteita on minusta tässä vaiheessa vain arvailua. Jos peruste narsistiksi on mustasukkaisuus ja toisen ihmisen elämän rajoittaminen tapaamis oikeuksilla ja puhelin ajoilla tai sillä että haluaa että toinen ihminen jakaa arjen on minusta vähän vääristynyt. Taisin juuri itsekkin saada narsistin paperit koska olen aika itsekäs tietyissä asioissa ja minun perheessä arki jaetaan yhdessä, olen myös mustasukkainen.
Sitä en kiellä etteikö tällaisten tapahtumien takana voisi olla tai ole narsisti, mutta kun tällainen diagnoosi tehdään vaatii se minusta vähän vahvemmat perusteet.
Sairas hän varmastikkin oli, mutta mikä se diagnoosi on onkin hieman eriasia, enkä tiedä kellä meillä on valtuudet diagnoosi siitä kirjoittaa.

 Olen myös sitä mieltä että miehissä ja naisissa on muutakin eroa kuin sukupuolielimet. Keskustelupalstoilla tästä on ollut hyvin vahvoja mielipiteitä. Itse en ole lukenut perhesurma tarinaa jossa mies olisi surmannut perheensä koska olisi yksin hoitanut arkea kolmen pienen lapsen kanssa ja äiti olisi viikot ollut poissa kotoa ja siinä vaiheessa vielä lisätään eroaikeet siihen päälle. En tiedä myöskään yhtää isää joka olisi synnyttänyt tai kokenut synnytyksen jälkeisen masennuksen. Sen verran synnyttäneenä voin omasta kokemuksesta sanoa että kyllä nuo hormoonit saavat ihmisessä monenlaisia muutoksia aikaan. Joten vaikka tasa-arvoa kannatankin en kuitenkaan voi täysin allekirjoittaa että mies ja nainen olisivat täysin samassa asemassa.  Kenelläkään ei tällaiseen tekoon ole oikeutta edustipa hän mitä sukupuolta tahansa mutta ihan vaan viitaten keskusteluihin siitä kuinka puolustus puheen vuoroja perheensä surmanneille miehille ei ole kirjoitettu.

Emme myöskään tiedä taustoja tästä miehestä tai hänen edellisestä miehestä. Jos huoltajuus kiista menee käräjille, ei se ole ensimmäinen tapaus tässä maassa, emme me tiedä millaisen ihmisen kanssa sitä kiistaa on käyty ja miksi? Oliko syy se että nainen oli narsisti joka halusi vain viedä isältä oikeuden lapseen vai oliko syy joku ihan muu? Ja oletettavasti neljä päivää tapaamisoikeutta kuukaudessa on ihan yleinen käytäntö eli lapsi on näin ollen toisella vanhemmalla jokatoinen viikonloppu. 
Emme myöskään tiedä millainen oli nykyinen mies, en missään nimessä sano että tämä olisi oikein häntä kohtaan, mutta kun emme taustoja tiedä en voi myöskään ihan kaikkia sympatioita vielä ladata häneenkään.  

Minun perhe ja parisuhteessa ei toista ihmistä päästetä tuohon jamaan, me olemme tässä yhdessä ja yhdessä olemme vastuussa mihin suuntaan tämä homma menee. Kun toinen väsyy, toinen tukee ja tekee kaikkensa että toinen saadaan jaksamaan paremmin, surut ja murheet jaetaan yhdessä, lapsista kannetaan vastuu yhdessä. Hyvän parisuhteen peruste on on vilpitön rakkaus ja arvostus sitä toista ihmistä kohtaan, luottamus siihen ettei se toinen jätä silloin kun eniten tarvitsee vaan on vierellä tukena ja turvana niin ylä- kuin alamäessä. Ja vaikka kuinka pohjalla on terve hyvä parisuhde on ne olemassa ne muut muuttujat joita ei voi etukäteen tietää. Siksi on onni jos omistaa ystäviä ja läheisiä, joiden puoleen kääntyä, kun oman perheen voimavarat eivät riitä.

Se että nainen ajoi bussin perässä ja pysäytti sen, näyttää nyt viimeiseltä hätähuudolta, josta jäi jäljelle vain mitä jos? Mutta mistäpäs tuotakaan tietää, voihan se olla että hän halusi vain riidellä miehensä kanssa julkisesti..ehkä mutta epäilen..Se missä mielentilassa tällaiseen ratkaisuun päädytään ja kuinka harkitusti on tässävaiheessa vaikea sanoa, epäilen että mieleltään sairas ihminen ei ajattele millään tasolla enää järkevästi tällaisessa tilanteessa, liian surullista mutta nyt tähän hätähuutoon ei voi kukaan enää vastata..

Mitä jos keskityttäisiin siis jokainen omaan elämään ja pitämään omistamme huolta. Keskustelupalstoilla haukkuminen ja voimasanojen käyttäminen ei tuo ketään takaisin, eikä pelasta ketään. Tässä vaiheessa positiivinen katse eteenpäin, avun tarjoaminen ja sen hakeminen on tärkeämpää kuin kommentti virran elossa pito.