Sitähän minä halusin

Minä haluan alkuinen lause on ehkä eniten kuulemani alku lauseille jonka määrää edes päivässä on mahdoton laskea. Sen kuulemista ei lähestyvä joulu ainakaan vähennä, vaan paremminkin nostaa huippuunsa entisestään. Olen niin kypsänä tuohon jatkuvaan haluamiseen höystettynä erillaisilla äänenpainoilla ja voluumilla riippuen siitä mikä haluamisen syvin tarkoitus milloinkin on. Vanhimman pörröpään hertttaisella haluamisella on yleensä aina 100%:lla varmuudella joku todella kova juttu, keskimmäisen pörröpään itkun sekainen haluaminen on niin hermoja riekaleiksi riipivää  varsinkin jos haluamisen kohde on jotain ihan naurettaavaa kuten lihapiirakka. Nuorimman pörröpään haluaminen on jo nyt niillä leveleillä että en edes kykene ajattelemaan elämää hänen halujensa kanssa päivää pidemmälle.
 Herätys emopörröpää. Huomaan ajattelevani jatkuvasti sitä mitä minä haluan, ompa siis jotenkin todella jännä miten nuo emopörröpään jälkeläiset noin voimakkaasti omia halujaan tulkitsee.
Juuri nyt minä niin haluaisin aikaa, ote lipsuu, ajatus karkaa, tekemättömien, hoitamattomien asioiden lista on liian ahdistava kirjoitettavaksi, olen hiton väsynyt. 
 Ja nyt varmaan kaikkia jäi mietityttämään se mitä rouva pörröpää oikeasti nyt taas haluaa joten minäpä ihan pikkuisen raotan palan mun pääkopasta. Ihan ensimmäisenä haluan tämän viikon flunssan välittömästi jonnekkin hyvin kauas minusta, haluan muuttaa sohvalta omaan sänkyyn ja nukkua yskimmättä, niistämättä ja pissaamatta ihan koko yön, no okei ihan vaikka 5h putkeenkin olis jo paljon. Haluan olla olematta väsynyt, ahdistunut ja kiukkuinen. No siinä ne suurimmat mietteen just nyt joten voimme siirtyä listaan haluaisin.. saada tekemättömien töiden listan yksi sivuiseksi, hallitsemattoman kaaoksen jonkinlaiseen hallintaan, uuden maton, kasata joulukuusen noiden maalaustelineiden tilalle, nähdä mun ystäviä, viettää niiden kanssa aikaa ilman mitään kiiretttä, voi että ette edes arvaa kuinka paljon sitä haluaisin. Olla parempi ihminen, herttainen kiva, kaunis, laiha, hyväkuntoinen, huumorintajuinen, lämmin, haluaisin kaikille mun rakkaille jonkin ihanan jouluyllätyksen, jonka olisin ajatuksella kerennyt hankkia/tehdä, haluaisin kääriä sen niin mahdottoman kauniiseen pakettiin että ne ymmärtäisivät edes ihan pikkuisen kuinka äärettömän rakkaita ne on kaikesta kaaoksesta huolimatta. Haluaisin käpertyä sohvalle villasukat jalassa lämpimään kainaloon, viinilasin kans ja vain olla niin ettei tarvisi katsoa kellon viisareita ja todeta että pumpsiin meni taas ja aikaa on liian vähän. Haluaisin tehdä kauniin pienoismalli piparkakkutalon meidän kodista, haluaisin ylipäätään keretä leipoa niitä pipareita, haluaisin nauttia joulun odotuksesta, haluaisin unohtaa kiireen, haluaisin olla parempi kirjoittaja, syvällinen, edes vähän tehokkaampi, mieleenpainuva.
Haluaisin vaaleanpunaisen jääkaapin, uuden lattian ja keittiönpöydän, kauniin lasivitriinin jonne kauneimmat astiani asettaisin, haluaisn täydellisessä järjestyksessä olevan askartelu huoneen ja voi kuinka haluaisin aikaa askarrella vaan. Haluaisin olla parempi äiti joka ei haluaisi juuri mitään ja jonka lapsetkin haluais vähän vähemmän. Haluaisin että aika pysähtyis ja ne olis hetken ihan pikkuisen äitin vauvoja vielä, haluaisin päivän maata niitten kans siskonpedissä yökkäreissä katsoa elokuvia, olla vaan yhdessä. En tiedä kuinka pitkä tästä listasta tulisi jos vielä jatkaisin..ehkä loputon..
jännä miten herrapörröpää haluaa vain yhtä.. tai maksimissaan kahta ja puolta asiaa, mutta pärjää yhdellä aika pitkään.. 
 Totuus on se että meidän arki nyt vaan on jotain ihan muuta. Se on aamu 6.30 - 23.30 ajatuksia asioista, pieniä rääpäsyjä kaaoksen hallinnassa, pikaisia kuulumisia, kesken jääneitä lauseita, pyykkiä, pyykkiä lisää pyykkiä, tiskiä, tavaroita siellä täällä, enemmän täällä kuin siellä missä pitäis, itkua, kiukkua, muistamista, hakemista, tuomista, viemistä, iloa, huutoa, naurua, väsymystä, turhautumista, selviämistä, pieniä hetkiä joilla jaksaa taas huomiseen, enempää ei paljon jaksa ajatella.. 
 Katson kohti kattoa jonne herra pörröpää reippaana levittää maalia- sitähän minä halusin.

Voihan rautavaara..

Nukuin yön yli ennen kuin ajattelin kasata ajatukset sanoiksi, epäilemättäkin on selvä että joku varmasti tulkitsee tämänkin väärin, mutta lukija kuntani on sen verran suppea että otan riskin..

Olen lukenut aika monta artikkelia, aika monta mielipidettä ja aivan liian monta kommenttia. Jokaisella on oikeus mielipiteeseen ja jokainen tietenkin on sitä mieltä että se oma on ainoa oikea.

Kerron heti alkuunsa että en minäkään ymmärrä enkä missään nimessä hyväksy tällaista ratkaisua, jottei kellään nyt tule sellaista mielikuvaa että se olisi minusta oikein.

Mutta haluan tuoda esille oman ajatukseni tästä kaikesta. Kukaan ei meistä tiedä totuutta ja uskon ettei koko totuus selviä koskaan. On hyvä että aiheesta keskustellaan rakentavasti, ehkä joku jossain herää ja hakee sitä apua ajoissa, ehkä joku jossain ymmärtää apua tarvitsevaa ja tarjoaa apua. 

Me ihmiset olemme jokainen erilaisia, luojan kiitos. Me tunnemme erilailla, toiset ovat herkempiä kuin toiset, toiset vahvempia, ajattelemme erillailla, toimimme erillailla ja koemme asiat eritavalla. Arvostamme eriasioita ja toisille toiset asiat ovat tärkeämpiä. Kaiketi normaalisti tuntevalle ihmiselle perhe on se kaikista tärkein, mutta raja on häilyvä, välillä arki on kiirettä ja ura vie tässä ja nyt ja aina vain ei ole mahdollista järjestää töitä niin että molemmat voivat tasavertaisesti hoitaa lapsia ja kotia. Se ei tarkoita etteikö perhe olisi tärkein mutta välillä se ajatus voi "kadota". Toiselle perheelle se tilanne voi sopia, toinen vanhemmista pärjää yksin lasten kanssa, osaa ottaa avun vastaan ja jaksaa hoitaa arkea yksin. Kaikille se ei sovi, kaikki ei sitä jaksa eikä kukaan varmasti ennen lapsia voi omaa jaksamistaan ennustaa. Kuten unen tarvekkin kaikkien tarpeiden määrä on ihmisillä erilainen, on vaikea määrittää kuka tarvitsee mitä ja minkä verran. 

Myös lapset ovat hyvin erillaisia, toiset vaativampia kuin toiset. Ja koska myös vanhemmat vat erillaisia on vaikea asettua toisen ihmisen asemaan. Itse voin kolmen lapsen äitinä sanoa että kaikki kolme ovat aivan erillaisia ja jos kolmas lapsi olisi syntynyt toisena, meillä luultavasti olisi vain kaksi lasta. Et voi tietää etukäteen millaisia lapsia juuri sinun perheeseesi syntyy ja miten teidän perhe jaksaa lapsen kanssa joka ei ehkä nukukkaan joka ei ehkä olekkaan terve. Ei voi myös etukäteen tietää ottavatko molemmat vanhemmmat vastuun lapsesta tasaisesti, vai jatkaako toinen vain omaa elämää ja toinen jääkin yksin. Minusta on siis kohtuutonta arvostella ihmisiä siitä miksi niitä lapsia tehdään jos ei niitä jaksa hoitaa, elämä ei ole niin mustavalkoista. Mutta jos kahden kanssa on jo vaikeaa, ei kolmas lapsi sitä tilannetta ainakaan paranna.

Elämässä on myös monta muuta muuttujaa joihin itse ei voi vaikuttaa. Jos masennukseen sairastumisen voisi jokainen itse estää, ei masennusta varmaan näissä mittasuhteissa olisi, jos oman jaksamisensa ja elämän muuttujat voisi etukäteen ennustaa olisi varmaan vähemmän surullisia tarinoita. Jos toisen ihmisen ajatuksia voisi lukea ja toista paremmin ymmärtää voisi tällaisen estää. Mutta näin ei ikävä kyllä ole. Eikä näitä kaikkia elämän muutujia voi etukäteen vain mitenkään tietää, toiset selviävät niistä mutta kaikki ei ikäväkyllä selviä.

Nyt on myöhäistä pelastaa tätä perhettä. Eikä meistä kukaan oikeasti tiedä mikä tilanne todellisuudessa oli, että tilanne ajautui näin karmeaan loppuun. Meistä kukaan ei ole elänyt heidän elämää. Se että luokitellaan hulluksi tai narsistiksi ilman minkäänlaisia oikeita todisteita on minusta tässä vaiheessa vain arvailua. Jos peruste narsistiksi on mustasukkaisuus ja toisen ihmisen elämän rajoittaminen tapaamis oikeuksilla ja puhelin ajoilla tai sillä että haluaa että toinen ihminen jakaa arjen on minusta vähän vääristynyt. Taisin juuri itsekkin saada narsistin paperit koska olen aika itsekäs tietyissä asioissa ja minun perheessä arki jaetaan yhdessä, olen myös mustasukkainen.
Sitä en kiellä etteikö tällaisten tapahtumien takana voisi olla tai ole narsisti, mutta kun tällainen diagnoosi tehdään vaatii se minusta vähän vahvemmat perusteet.
Sairas hän varmastikkin oli, mutta mikä se diagnoosi on onkin hieman eriasia, enkä tiedä kellä meillä on valtuudet diagnoosi siitä kirjoittaa.

 Olen myös sitä mieltä että miehissä ja naisissa on muutakin eroa kuin sukupuolielimet. Keskustelupalstoilla tästä on ollut hyvin vahvoja mielipiteitä. Itse en ole lukenut perhesurma tarinaa jossa mies olisi surmannut perheensä koska olisi yksin hoitanut arkea kolmen pienen lapsen kanssa ja äiti olisi viikot ollut poissa kotoa ja siinä vaiheessa vielä lisätään eroaikeet siihen päälle. En tiedä myöskään yhtää isää joka olisi synnyttänyt tai kokenut synnytyksen jälkeisen masennuksen. Sen verran synnyttäneenä voin omasta kokemuksesta sanoa että kyllä nuo hormoonit saavat ihmisessä monenlaisia muutoksia aikaan. Joten vaikka tasa-arvoa kannatankin en kuitenkaan voi täysin allekirjoittaa että mies ja nainen olisivat täysin samassa asemassa.  Kenelläkään ei tällaiseen tekoon ole oikeutta edustipa hän mitä sukupuolta tahansa mutta ihan vaan viitaten keskusteluihin siitä kuinka puolustus puheen vuoroja perheensä surmanneille miehille ei ole kirjoitettu.

Emme myöskään tiedä taustoja tästä miehestä tai hänen edellisestä miehestä. Jos huoltajuus kiista menee käräjille, ei se ole ensimmäinen tapaus tässä maassa, emme me tiedä millaisen ihmisen kanssa sitä kiistaa on käyty ja miksi? Oliko syy se että nainen oli narsisti joka halusi vain viedä isältä oikeuden lapseen vai oliko syy joku ihan muu? Ja oletettavasti neljä päivää tapaamisoikeutta kuukaudessa on ihan yleinen käytäntö eli lapsi on näin ollen toisella vanhemmalla jokatoinen viikonloppu. 
Emme myöskään tiedä millainen oli nykyinen mies, en missään nimessä sano että tämä olisi oikein häntä kohtaan, mutta kun emme taustoja tiedä en voi myöskään ihan kaikkia sympatioita vielä ladata häneenkään.  

Minun perhe ja parisuhteessa ei toista ihmistä päästetä tuohon jamaan, me olemme tässä yhdessä ja yhdessä olemme vastuussa mihin suuntaan tämä homma menee. Kun toinen väsyy, toinen tukee ja tekee kaikkensa että toinen saadaan jaksamaan paremmin, surut ja murheet jaetaan yhdessä, lapsista kannetaan vastuu yhdessä. Hyvän parisuhteen peruste on on vilpitön rakkaus ja arvostus sitä toista ihmistä kohtaan, luottamus siihen ettei se toinen jätä silloin kun eniten tarvitsee vaan on vierellä tukena ja turvana niin ylä- kuin alamäessä. Ja vaikka kuinka pohjalla on terve hyvä parisuhde on ne olemassa ne muut muuttujat joita ei voi etukäteen tietää. Siksi on onni jos omistaa ystäviä ja läheisiä, joiden puoleen kääntyä, kun oman perheen voimavarat eivät riitä.

Se että nainen ajoi bussin perässä ja pysäytti sen, näyttää nyt viimeiseltä hätähuudolta, josta jäi jäljelle vain mitä jos? Mutta mistäpäs tuotakaan tietää, voihan se olla että hän halusi vain riidellä miehensä kanssa julkisesti..ehkä mutta epäilen..Se missä mielentilassa tällaiseen ratkaisuun päädytään ja kuinka harkitusti on tässävaiheessa vaikea sanoa, epäilen että mieleltään sairas ihminen ei ajattele millään tasolla enää järkevästi tällaisessa tilanteessa, liian surullista mutta nyt tähän hätähuutoon ei voi kukaan enää vastata..

Mitä jos keskityttäisiin siis jokainen omaan elämään ja pitämään omistamme huolta. Keskustelupalstoilla haukkuminen ja voimasanojen käyttäminen ei tuo ketään takaisin, eikä pelasta ketään. Tässä vaiheessa positiivinen katse eteenpäin, avun tarjoaminen ja sen hakeminen on tärkeämpää kuin kommentti virran elossa pito.

Mistähän se kiusaaminen sitten tulee..

Niin paljon asiaa, mutta jännä nähdä miten tämän tekstin saa ymmärrettävästi kasaan..Aihe jota olen miettinyt todella paljon ja joka on ollut myös mediassa todella paljon..KOULUKIUSAAMINEN.

Eilen illalla saunoimme ja nautimme ulkotakan lämmöstä. Lapsilla oli yökaverit ja oli mukava seurata kun lapset kirmasivat pitkin pihaa yhdessä. Olin todella onnellinen että lapsilla on ihania ystäviä. Se kun ei ole mikään itsestään selvyys. Keskimmäisen pörröpään kohdalla koulukiusaamisen uhriksi joutuminen ei ole varmastikkaan mikään ihme, koska nyt eskarin aloitettua ero puheen selkeydessä on huomattava. Hän on myös erittäin herkkä, joten jää helposti jalkoihin. Vanhin pörröpää on taas huomattavasti isompikokoinen, mutta hänen luonteellaan epäilykseni voisivat olla päinvastoin. 

Onkin suunnaton onni kun lapseni käy ja toivon mukaan pörröpäät kaksi ja kolme tulevat käymään ihanaa kyläkoulua. Paljon olen kuullut siitä kuinka siellä 1-6 luokkalaiset leikkivät välitunnit yhdessä, yhteishenki on ihan toista luokkaa kun itse käymässäni isommassa koulussa. Uskon myös että tällaisessa pienemmässä koulussa koulukiusaaminen huomataan helpommin. En voi väittää etteikö sitä olisi, mutta mahdollisuudet on pienemmät koska piiri mitä pyöritään on pienempi.

Mutta nykymaailmassa en koulukiusaamista ihmettele yhtään. On aika kurkata peiliin ja huomata että en itsekkään ole mikään pyhimys. Olen koulumaailmassa kokenut molemmat olen saanut osakseni koulukiusaamista ja ollut siellä toisellakin puolella..en tiedä kumpi on pahempi. 
Monia asioita tajuaa vasta myöhemmin ja vaikka silloin sitä ei ymmärtänytkään pienikin asia itselle voi olla toiselle todella suuri.

Olen hankala ihminen edelleen, tarkoitukseni ei ole loukata ketään, mutta on vain muutama asiaa joita en siedä ja tietyn pisteen ylimentyä minun on äärettömän vaikea olla hiljaa. Minä joko pidän ihmisestä tai sitten en. Asiakaspalvelutyö opettaaa paljon kärsivällisyyttä, siinä sinun on pidettävä ihan jokaisesta asiakkaasta. Onni on että minulla ei ole kuin ihania asiakkaita:) Ja kaikista ihmisistähän ei tarvitse pitää, mutta toimeen voi tulla.

Mutta mistä tuo koulukiusaaminen saa tuulta purjeisiin? Epäilen että me aikuiset omalla käyttäytymisellä annamme paljon mallia. Muutaman facebook/ iltasanomien kommentti ryöpyn lukemalla selkeää aika paljon. Toisten ihmisten arvostelu lapsen kuullen ei myöskään varmasti anna lapselle hyvää mallia. Ihmiset joilla on tarpeettoman paljon uteliaisuutta toisten ihmisten elämää kohtaan ja tarpeettoman paljon aikaa kertoa omia päätelmiään eteen päin ovat mielestäni myös pahimman luokan kiusaajia. Pienellä paikkakunnalla tämä näkyy todella helposti, ja pahimpiin arvostelijoihin kuuluu lasten sijaan ihan aikuiset ihmiset. Onneksi itse olen nykyään niin itserakas että olen kiinnostunut aikalailla vain omasta elämästäni, siinä on muuten yllättävän paljon miettimistä itselle. Ei ole siis tarvetta miettiä muiden ihmisten valintoja, elämäntapaa ja ulkonäköä. No okei ystävieni kuulumiset kiinnostaa aina, mutta ihan toisessa mielessä, ei sen takia että voisin kertoa niitä eteen päin vaan siksi että välitän.

Suurta ihmetystä aiheuttaa nuo kommenttie takana olevat ihmiset, kellä ylipäätään on aikaa kommentoida negatiivisessa mielessä ihan kaikkea? Tällä viikolla luin tarinan facebookista koulukiusaajasta joka pyysi anteeksi käytöstään. Minusta erittäin rohkea teko enkä hetkeäkään usko että kirjoittaja teki sen julkisuudenhakuisena. Olin ihan järkyttynyt luettuani ihmisten kommentteja. Jokaisella on toki oikeus mielipiteisiin mutta voiko kritiikkiä antaa rakentavasti vai onko todellakin ainoa keino kommentoida tyyliin "sut pitäis viedä saunan taakse.." voiko esim olla vaan ihan hiljaa jossei osaa mitenkään järkevästi kommentoida? 

Kritisoin vanhempien antamaa mallia lapsille toisen arvostelusta, varsinkin jos ei asioista tiedä. Kritisoin myös koulujen tapaa toimia kun kiusaamista ilmenee, minusta vanhemmille tulee ilmoittaa välittömästi. Mitä voit tehdä jos et edes tiedä? Olen kuullut tapauksista joissa kaikki muut tietävät paitsi kiusaajan vanhemmat.. tai kiusatun vanhemmat..koulu painaa villaisella ja sanoo selvittävän asian, mutta mitä jos asia ei selviäkkään?
Suosittelen myös ei minun lapseni ajatuksen tunkemaan piirongin laatikkoon, monesti joukossa tyhmyys tuppaa tiivistymään. On myös hyvintodennäköistä että kiusaamiselle on jokin syy, jos lapsi voi huonosti itse voi olla että lapsi purkaa omaa pahaa oloaan muihin, tässäkin tapauksessa olisi juuri äärimmäisen tärkeä että koulu infoaa kotia, jotta asiat selviäisivät. 

Kiusaamista en hyväksy missään määrin mutta en sitä myöskään ihmettele tässä nykymaailmassa. Negatiivisuus leviää somessa kuin kulovalkea, se mahdollistaa helppomman tavan kiusata ihan lapsilla kuin aikuisillakin. Niitä kommentteja on siellä niin helppo jaella nimettömänä tai toiset tollot ihan omalla nimellä. Ikäväkyllä epäilen että tämä teksti ei ehkä tavoita niitä ihmisiä joille sen tarkoitan, mutta yksikin herännyt ajatus on jo hyvä.

Negatiiviset ihmiset on mielestäni jokin ihan oma ihmislaji. Miten joku ei koskaan näe missään mitään hyvää, miksi joku haluaa aina loukata muita, pahoittaa mielen, sivaltaa vain sivaltamisen ilosta? Millaisia lapsia tulee negatiivisessa ilmapiirissä? Epäilen että ei ainakaan kovin positiivisia? Millaisia lapsia tulee onnettomasta kodista? Epäilen ettei kovin onnellisia. Millaisia lapsia tulee kodista jossa ei välitetä, rakasteta ja anneta olla omaitsensä? Epäilen että ei kovin ehjää lasta.

En sano että vain kodilla on merkitys lapseen, mutta kyllä sillä suuri merkitys on. Ihan hyvästä kodistakin voi tulla surullinen lapsi tai koulukiusaaja, mutta miksi? Se on se juttu mikä pitäisi ratkaista, miksi joku kiusaa? 

Itse olen pahoillani siitä miten olen käyttäytynyt joskus ja jos olen jonkun mielenpahoittanut. Itse aloitan oman kamppanjan itseni kanssa katsomalla peiliin. Uskon että jokaisella on jotain korjattavaa.
Lapsilleni opetan mikä on oikein, rakastan ja välitän, kuuntelen ja olen läsnä. Mutta silti en oleta että minun lapseni olisi parempia kuin muiden, jokainen lapsi lähtee samalta viivalta ja jokaisella lapsella on oikeus onnelliseen matkaan.

Suuria tunteita

Tiedättekö kun jotain odottaa oikein kovasti, odottaa ja odottaa ja välillä usko on todella koetuksilla,

kun vihdoin unelmat ja odotukset ovat muuttuneet todeksi on tunne aivan huikea.

Viime viikolla kirjani viimein saapui painosta ja siinä se nyt on ja aika moneen kotiin olen sen itse toimittanut ja muutakin kautta se on tiensä löytänyt moneen uuteen kotiin.. Minun ihan itse tekämäni kirja, outoa vai mitä..

Välillä oli kyllä monen monta mutkaa ja kuoppaa, mutta nyt on enää turha muistella niitä koska eletään tässä ja nyt ja nyt se on tässä.

Luulin että kun vihdoin saan sen kirjan käteen, on se se hetki mitä olen odottanut ja se on se wou minä tein sen hetki, mutta totuus olikin toinen.. ensimmäinen reaktio oli kyllä vau mutta sitten iski hetkellinen ahdistus, mitähän tästä nyt sitten sanotaan. Itse katsoin omaa työtä ihan eri vinkkelistä, mitä olisin voinut tehdä paremmin, mihin olisin voinut lisätä jotain jne. Kello oli about 22.00 perjantaina kun kirjan sain käteen ensimmäistä kertaa ja aamulla kello 11.00 alkoi askartelumessut johon minun piti kirjani kanssa mennä..paniikki.. Olen edelleen piilevästi ujo ja jotenkin tuollaiset tilanteet on tosi pelottavia..

Mutta aamulla vaihtoehtoja ei ollut kun 500km oli ajettu tätä varten joten ei muuta ku kirjat kainaloon ja messuille. ja kuinkas siinä sitten kävikään messuista tähän päivään eli melkein viikon olen saanut niin monta kaunista sanaa, halausta, viestiä etten elämässäni koskaan viikossa ole saanut niin paljon pakahduttavan paljon positiivista palautetta. Tiedättekö jokaisella sanalla, viestillä ja kommentilla on ihan mielettömän suuri merkitys, ne ovat jopa tuota kirjaakin suurempia asioita. On olemassa monta ihmistä jotka ovat ylpeitä, kiitollisia, onnellisia ja jotka sen myös kertomalla tekivät minusta niin suunnattoman onnellisen että se odottamani wow hetki tulikin sitten ihan eri kohtaan kun aavistin.
WOW olen otettu, kiitollinen ja onnellinen. Tällä positiivisen palautteen määrällä jaksaa jatkaa kohti uusia haasteita.. tällä hetkellä listalla olisi ikkunoiden pesu ja kaappejen siivous.. mutta kyllä sitä täytyy vastapainoksi viritellä jotain luovaakin, joten yritys kova saada toi askartelu blogin päivittäminen pikkusen virkoamaan:)
Ihkua päivää ystävät<3

Kun mikään ei riitä..

Hamahelmet lävähtää lattiaan sinkoillen sinne tänne kaikissa sateenkaaren väreissä. Kello on puoli yksitoista mutta siinä vaiheessa se tuntuu ihan viimeiseltä niitiltä tähän päivään. Kunnes puolituntia myöhemmin mehukannu kaatuu valuen pitkin puuhellan kylkeä täyttäen jokaikisen pienimmänkin reijän minkä vain voi tahmea vaaleanpunainen neste löytää. Olen raivon partaalla ja murisen jo ties monettako kertaa..no okei kaunistelin totuutta.. korjaan siis KARJUN jo aivan liian monetta kertaa, ottaen huomioon ettei päivä ole vielä puolessakaan.
 Kerään hamahelmet uhkailujen -sinä et enää ikinä leiki näillä saattelemana, aivan kun keräten itseäni kasaan, saamatta mitään aikaiseksi koska rakennekynnet ei tässä tilanteessa tosiaankaan auta asiaa ja juuri nyt itseni kasaaminen tuntuu ihan mahdottoman vaikealta. Tässä vaiheessa ennen mehukannun irtoamista pöydän kannesta kohti lattiaa saan itseni keräiltyä edes hetkellisesti siedettävään tilaan. Tarjoilen pörröpäälle jugurtin ja paahtoleivän jonka kohtaloa on yllättävän vaikea päättää, paahdetaanko vai ei paahdeta, voita vai juustoa, millaista makkaraa, vai ei kentien ollenkaan.. Pörröpää keksii erinäisiä käsimerkkejä josta minun pitäisi osata lukea paahtaakko vai ei.. ja arvatenkin ihan sama miten teen lopputulos on se että tein kuitenkin väärin. Kun se hetki koittaa että oman leivän saa melkein suuhun, melkein kahvin saattelemana ja se mehukannu alkaa ottaa niitä lentoharjoituksia olen ihan valmis pikku hiljaa itsekkin harjoittamaan jonkinlaisia siipiliikkeitä. Mutta eihän minulla moiseen ole aikaa koska kello on varttia vaille lähtö, edelleen mehu valuu kohti niitä syvimpiäkin koloja mitä puuhellan kyljestä löytyy kohdaten sukkani jossain vaiheessa lattialaatan ja parketin välimaastoa. Olen niin kypsä kaikkeen.

Ei mitään, kerään viimeisen oljenkorren ja suit sait sukkelaa pyyhin enimmät mehut hittoon, vetäsen sen leivän ja jo tässä vaiheessa kylmenneen kahvin naamaan ja vaihdan sukat kuiviin, kerään paperit kasaan ja ei kun menoksi. Pörröpää tekee kaikkensa jotta se olisi mahdollisimman vaikeaa. Pörröpää numero kaksi esikoulusta pois ja kohti kokkolaa. Pörröpää numero kolme viihdyttää minua matkalla erinäisillä toiveilla ja syytöksillä siitä ettei kuule milli ja molli nyt oikein näy. Yritän ensin kärsivällisesti selittää kuinka en voi nyt tässä soneran mastoksi/ verkoksi muuttua että se ohjelma pätkimättä näkyisi tämän koko ihanaakin ihanemman matkan. Kuulen radiosta hyvän kappaleen mutta koska pörröpää numero kaksi pelaa ja pörröpää kolme on saanut linjat  hetkeksi toimimaan on radion nyt oltava hiljaisella jotta he kuulevat erinäiset vingunnat ja hermoja raastavat linnun sirkutukset riittävän hyvin.

Loppumatkan kruunaa vielä purkka joka jostain ihan käsittämättömästä syystä leveää pörröpään sormiin ja muodostaa erittäin kauniin rihmaston niiden väliin kun käsiä vie toisistaan mahdollisimman kauas. Ikäväkyllä rihmaston katketessa välillä saattaa olla että sitä hemmetin purkkaa löytyy ihan vähän jostain muualtakin kuin vain kymmenestä sormesta.

Olemme kaikesta huolimatta ajoissa joten ei muuta kun kanttiiniin kahville. Herkullinen viineri ja kuppi lämmintä kahvia saa mielialani kohoamaan jälleen himpun verran ylemmäs, kunnes siirtymisvaiheessa osastolle huomaan että osaston ollessa remontissa osasto sijaitseekin ihan toisessa rakennuksesssa..myöhästymme siis ja matkalla alunperin tarpeelliseksi koetut matkarattaat tuntuvat yllättävänkin raskaislta ja ahtailta kun niitä kantaa toiseen kerrokseen ja tunkee ahtaissa käytävissä.

Astmahoitajasta selviämme hienosti, mutta lääkärin vastaan otolla toinen valuu kohti lattiaa kuin makarooni ja toinen puhuu tai paremminkin huutaa lääkärin päälle.. aivan ihanan riemukasta. Normaalisti olisin tästä selvinnyt heittämällä mutta juuri tänään ei ole se päivä..varsinkaan kun astmahoitajan ja lääkärin vastaanotolla kuluu yhteensä kaksi tuntia..

Kun saan raahattua pörröpäät matkarattaineen päivineen alaovelle, taivas päättää että kun kerran sataa niin sataa sitten ihan kunnolla. Tungen molemmat pörröpäät matkarattaiden sisään ja kuomu niin alas kun vain saa ja juoksen autolle. Tässä vaiheessa olen onnellinen että raahasin ne hiton rattaat mukanani. Pörröpäät selviää lähes kuivina, itsestäni ei löydy ainuttakaan kuivaa kohtaa joten 40 km kotimatka on vähintäänkin paras mahdollinen.

Kotiin päästyäni, luojan kiitos ruoka on valmis kiitos mieheni, koska siitä en olisi ehkä selvinnyt enää. Esikoisen kanssa yritän keskustella, mutta keskustelumme lähtee samantien ihan väärille urille. Pörröpää numero kolme saa raivarit jälleen jostain ja käskee minua lähtemään, tässä vaiheessa mielitekisikin jos sellainen mahdollisuus olisi, ei ole. Tyydyn siis vain käymään työmaalla ja menen sohvalle päiväunille.
 Pörröpää numero kolme on saanut verensokerit makaroonien voimalla kohdilleen ja on oikein avuliaalla tuulella. Kolmevuotias viikkaa pyykkejä narulta ja olen pakahtua onnesta kun tuo pieni ihminen tomerana hoitaa hommaa omalla tyylillään, tosin myöhemmin ripustan ne viikatut pyykit takaisin narulle koska ihan pikku juttu oli jäänyt huomaamatta, ne oli märkiä.

Kun olen unen rajamailla, pörröpää haluaa hoitaa minua, ajattelen että oi miten ihanaa, kunnes jääkylmä vesisuihke osuu poskeen ja vanupuikko työntyy korvaan.. se siitä hoidosta ja päikkäreistä.

Olen hetken parempi äiti ja päätän pelata pörröpäiden kaksi ja kolme kanssa lautapeliä. Ensimmäiset seitsemän minuuttia sujuu hyvin, kunnes pörröpää numero kolme kiipeää laudanpäälle istumaan ja nakkoo kortit mäkeen koska ihan koko aikaa ei ole hänen vuoronsa ja pelissä on jotku säännöt, joista edes jotain olisi hyvä noudattaa, jotta pelaamisessa olisi edes jonkinlainen järki. Luovutan ja kerään pelit kasaan.

Koska enää ei mitään ole tehtävissä kaivan imurin kaapista ja alan etsiä kulunutta parkettia kaiken roskan seasta, joten kuten siinä onnistuen. Tosin keskeytän imuroinnin aika monta kertaa, milloin pitää hakea kuulokkeet milloin riisua joku, pyyhkiä pylly tai selvitellä pörröpäiden yksi ja kolme välejä suihkussa.

Jollain ihmeen konstilla saan siivottua alakerran jotenkin kohtuulliseen kuosiin ja pörröpäät iltatoimien kautta sänkyyn ennen yhdeksää. Sitten se päivä onkin vihdoin loppu, ei ole enää mitään sanottavaa ei muuta kuin käsittämättömän suuri ahdistus.

Elän toivossa paremmasta huomisesta, mutta kun aamulla herään puolivartalo puudutuksesta pörröpään numero kolme sängystä viisi minuuttia ennen kun pörröpään numero 3 taksi lähtee, tiedän kun joku alkaa mennä väärille urille ei mikään riitä..

Yksin

Useamman päivän olen hakenut aihetta, välillä halu kirjoittaa on palava mutta oikeiden sanojen löytäminen on vaikeaa. Ehkä olen sittenkin piilevästi taiteilija luonne ja oikeaa hetkeä on vain odotettava. Toisaalta välillä olen itsekkin yllättynyt lukiessani aikaisempia tekstejä, itserakasta ehkä sanoa muta jotkut tekstit on mielestäni niin onnistuneita että minun on äärettömän vaikea aloittaa uutta, koska ajatus on etten enää parempaan pysty. Nyt kun minun oikeasti pitäisi olla nukkumassa jo kauan aikaa sitten se tuli vain yhtäkkiä, se hetki..
 ..katsotaan kuinka nyt käy..

Tein kirjan viimeisiä korjauksia, lähettelin kuvia tuskissani ja kirjoitin tekstejä uusiksi.. 12 tuntia töissä veti aika veteläksi enkä olisi millään jaksanut, mutta pakko vain tehdä jotta ihan kohta se lähtee painoon..ihan kohta. Elävästi tuli mieleen kuinka paljon olen yksinäisiä iltoja ja öitä kirjan parissa viettänyt, välillä projektin kanssa olen ollut niin yksin että aivan itketti. On ollut ihmisiä joilta kysyä ja joille kitistä epäonnistumisia mutta silti olin ihan yksin koko projektin kansssa..ja mikä hassuinta eihän minulla ollut mitään tietoa kirjan tekemisestä. 

Nyt kun istuin yksin pimeässä kesäillassa (elokuuhan on vielä kesää) ihan yhtäkkiä tuli pakahduttavan raskas tunne..mitä jos olisin aina yksin. mitä jos olisikin kuin yksin taivaalla möllöttävä kuu, näkisi kaiken mutta kaikki muu olisi aivan liian kaukana, olisin yksin omassa elämässä. Kammottavinta mitä voin kuvitella. Tekisin ruuan yksin, söisin yksin, harrastaisin yksin, katsoisin tv:tä yksin, miettisin auton vaihtoa yksin, pyykkäisin yksin ,olisin murheiden ja ilojen kanssa yksin, aamulla nousisin yksin ja illalla menisin tyhjään sänkyyn yksin, ihan yksin.

Kuinka pienestä elämä on kiinni, kuinka helposti olisin voinut valita yksinäisen polun ja eläisin elämääni nytkin yksin. Kolmenkympin kriisi olisi taattu, vertailu mitä muilla on olisi varmaa, jatkuva kaipuu jonnekkin, epätoivoinen haku jotakin, tarve täyttää tyhjiö keinolla millä hyvänsä.

Välillä tunnen itseni kaikesta huolimatta tavallaan yksinäiseksi, ehkä olen viettänyt itseni kanssa liikaa aikaa ja kun tuntuu että haluaisi elämän suuria ja vähän pienempiäkin asioita jollekkin kertoa, ei vaan osaa. 


Tänään tajusin myös että olemme ensimmäistä kertaa tilanteessa jossa jokainen meistä on yksin. Yksi hoidossa, yksi esikoulussa, yksi koulussa, minä omassa ja mieheni omassa työssä. Ihan jokainen on osan päivästä yksin jossain, parin ensimmäisen päivän jälkeen se näkyy väsymyksenä joka illalla kiukkuna hiippailee esiin. Ehkä hetkittänen yksinäisyys tekee meille jokaiselle hyvää ja yhdessä olo on vielä astetta verran parempaa, kunhan tilanne tästä tasoittuu.

Mutta mitä jos olisi aina yksin, keneltä kysyisin miten päivä on mennyt, kenelle kertoisin omastani, kuka kuuntelisi, ymmärtäisi ja vastaisi jos olisin yksin?

Välillä sitä kaipaa, kumpa edes joskus edes jotakin saisi tehdä aivan yksin. Olla hetken kotona aivan yksn, tehdä mitä huvittaa, miten huvittaa..kun se hetki on että on yksin, on niin yksin ettei osaa mitään tehhdä. Pyörii vain edes takaisin saamatta mitään aikaiseksi yksin. On niin tottunut että joku pyörii jaloissa, repii hihasta, pyytää jotain ettei vain osaa toimia yksin.

Ja on varmasti ihmisiä joille yksin olo sopii, ihmisiä jotka pitävät siitä ja haluavat elää niin..mutta ehkä hekin miettivät toisinaan että mitä jos..

Erityisen surulliseksi minut tekee ajatus siitä että vanhenisi yksin. Ei olisi lapsia, eikä lapsenlapsia, ei puolisoa, olisi vain yksinäinen kiikkutuolin narina yksinäisessä kodissa.

On aikamoinen lottovoitto kun huomaa ettei ole yksin. Kun illalla sänkyyn kömpiessä vastassa on lämmin kainalo mihin käpertyä, kun aamulla pörröiset päät nousee pesistään,joka päivä on joku jolle kertoa päivän kuulumiset, joku jolta kysyä miten pävä on mennyt, joku jolle kertoa kun ketuttaa, joku jonka kanssa olla ja elää.. kun kuvittelin pimeneässä illassa olevani yksin, yksinäiseltä tuntuvassa illassakin jalkaa vasten käpertyy pörröinen ystävä, joka odottaa uskollisesti aina niin kauna että mamma tulee nukkumaan. Tiedättekös olen niin suunnattoman onnellinen ettei minun tarvitse olla yksin.

Portti

Elämän aikana tulee eteen monen monta porttia, osan niistä aukaisee useammin, jonkun ehkä kerran, toisia ei ehkä avaa vaikka mieli tekisi. On portteja joiden avaaminen vaatii rohkeutta, voimaa ja sinnikkyyttä, on isoja portteja joilla on ehkä surempi merkitys ja ihan pieniä portteja joiden merkiyksen ymmärtä ehkä vasta myöhemmin. On kauniita portteja joiden avaaminen saa hymyn huulille ja on portteja joiden avaaminen on vastenmielistä, et ehkä tiedä mitä sen takaa löydät. Joskus pelottaa, jännittää, ehkä hieman mietityttää mitä tämä portti tuo tullessaan.

On myös hetkiä jolloin on aika sulkea elämässä joku portti, saadakseen mahdollisuudn avata toinen, ehkä hieman isompi portti. Portin sulkeminen on yleensä haikeampaa kun sen avaaminen, varsinkin jos tietää että sulkee sen viimeisen kerran.

Eilen perheessämme oli edessä portti joka avattiin tavallaan yhden kohdalla viimeisen kerran. Ihanaakin ihanamman päiväkodin portti. Koko kesä on odotettu ja odotettu, puhuttu ja mietitty, jännitetty ja taas odotettu. Viimeinen päivä hoidossa päiväkodissa on nyt takana ja portti suljettu. Maanantai aamuna odottavin (ja äiti ehkä haikeinkin) mielin avataan uusi portti. Esikoulu vuosi ja matka kohti alakoulun porttia alkaa. 

Välillä toivon että voi kumpa portti olisi niin ruosteessa ettei se aukeaisi, aika pysähtyisi ja oltaisiin niin kuin ennenkin. Välillä tekee mieli valella portti kanisterillisella öljyä että se oikein joutuisasti aukeaisi.
Tekisi mieli kirjoittaa lista porteista mitä ei kannata avata, raottaa hieman niitä mihin toivoisi pörröpäiden löytävän. Lisätä kylttejä suuntaa antamaan jotta oikeat portit löytyisi, lukita tiukasti ne mihin ei omiensa tahtoisi eksyvän.

Voi elämä, kuinka täynnä olet vahtoehtoja, voi aika kuinka katoat, voi äidin pörröpäät kuinka nopeasti kasvatte. Voisitteko hetken odottaa, antaa äidin pitää vielä portinpielistä kiinni, nostaa kahvaa jos se on raskas pienen käden avata, pitää kiinni ettei tuuli vain porttia päällenne paiskaisi, ettekä itseänne satuttaisi. Voi kumpa ette mitään porttia liian lujaa tai huolimattomasti sulkisi, jotta jos tarve joskus vaatii sinne mahdollisuus vielä olisi palata.

Oman elämän aikana on tullut nähtyä monen moista porttia, joidenkin avaaminen kaduttaa, joidenkin avaamisen tarkoituksen tajusi paljon paljon myöhemmin. On ollut ruosteisia, puisia, vaaleanpunaisia, pieniä, isoja, paksuja, leveitä, kapeita, kepeitä, ahtaita.. vieläkin on portteja joita ei ole avattu, portteja joita mietitään vielä, portteja jotka on suljettu ja toivotaan ettei niitä tarvitse enää avata. On portteja jossa on toivoa, ehkä jonain päivänä kurkistamme siitä sisään, ihan varovasti ja katsomme mitä elämä tuon portin takaa tuo.

Toivon että mahdollisimman monta porttia aukeaa vielä yhdessä, vaikka joskus myrsky saattaa hieman saranoita vinguttaa ;) no kariseepa ruosteet ja johan taas liukkaasti aukeaa vanhempikin portti.
Niin myskyn jälkeen on jälleen poutasää..ja portin pielukset kukoistaa taas.

Toivottavasti jokainen uuden portin edessä seisova on rohkea päätöksissään, miettii tarkkaa kannattako tämä portti avata. Ja kun tiedät että se on se oikea, ole onnellinen kun olet sen löytänyt ja astu rohkeasti sisään, koskaan ei voi tietää ellei kokeile- ehkä se portti on juuri se oikea.