Kun mikään ei riitä..

Hamahelmet lävähtää lattiaan sinkoillen sinne tänne kaikissa sateenkaaren väreissä. Kello on puoli yksitoista mutta siinä vaiheessa se tuntuu ihan viimeiseltä niitiltä tähän päivään. Kunnes puolituntia myöhemmin mehukannu kaatuu valuen pitkin puuhellan kylkeä täyttäen jokaikisen pienimmänkin reijän minkä vain voi tahmea vaaleanpunainen neste löytää. Olen raivon partaalla ja murisen jo ties monettako kertaa..no okei kaunistelin totuutta.. korjaan siis KARJUN jo aivan liian monetta kertaa, ottaen huomioon ettei päivä ole vielä puolessakaan.
 Kerään hamahelmet uhkailujen -sinä et enää ikinä leiki näillä saattelemana, aivan kun keräten itseäni kasaan, saamatta mitään aikaiseksi koska rakennekynnet ei tässä tilanteessa tosiaankaan auta asiaa ja juuri nyt itseni kasaaminen tuntuu ihan mahdottoman vaikealta. Tässä vaiheessa ennen mehukannun irtoamista pöydän kannesta kohti lattiaa saan itseni keräiltyä edes hetkellisesti siedettävään tilaan. Tarjoilen pörröpäälle jugurtin ja paahtoleivän jonka kohtaloa on yllättävän vaikea päättää, paahdetaanko vai ei paahdeta, voita vai juustoa, millaista makkaraa, vai ei kentien ollenkaan.. Pörröpää keksii erinäisiä käsimerkkejä josta minun pitäisi osata lukea paahtaakko vai ei.. ja arvatenkin ihan sama miten teen lopputulos on se että tein kuitenkin väärin. Kun se hetki koittaa että oman leivän saa melkein suuhun, melkein kahvin saattelemana ja se mehukannu alkaa ottaa niitä lentoharjoituksia olen ihan valmis pikku hiljaa itsekkin harjoittamaan jonkinlaisia siipiliikkeitä. Mutta eihän minulla moiseen ole aikaa koska kello on varttia vaille lähtö, edelleen mehu valuu kohti niitä syvimpiäkin koloja mitä puuhellan kyljestä löytyy kohdaten sukkani jossain vaiheessa lattialaatan ja parketin välimaastoa. Olen niin kypsä kaikkeen.

Ei mitään, kerään viimeisen oljenkorren ja suit sait sukkelaa pyyhin enimmät mehut hittoon, vetäsen sen leivän ja jo tässä vaiheessa kylmenneen kahvin naamaan ja vaihdan sukat kuiviin, kerään paperit kasaan ja ei kun menoksi. Pörröpää tekee kaikkensa jotta se olisi mahdollisimman vaikeaa. Pörröpää numero kaksi esikoulusta pois ja kohti kokkolaa. Pörröpää numero kolme viihdyttää minua matkalla erinäisillä toiveilla ja syytöksillä siitä ettei kuule milli ja molli nyt oikein näy. Yritän ensin kärsivällisesti selittää kuinka en voi nyt tässä soneran mastoksi/ verkoksi muuttua että se ohjelma pätkimättä näkyisi tämän koko ihanaakin ihanemman matkan. Kuulen radiosta hyvän kappaleen mutta koska pörröpää numero kaksi pelaa ja pörröpää kolme on saanut linjat  hetkeksi toimimaan on radion nyt oltava hiljaisella jotta he kuulevat erinäiset vingunnat ja hermoja raastavat linnun sirkutukset riittävän hyvin.

Loppumatkan kruunaa vielä purkka joka jostain ihan käsittämättömästä syystä leveää pörröpään sormiin ja muodostaa erittäin kauniin rihmaston niiden väliin kun käsiä vie toisistaan mahdollisimman kauas. Ikäväkyllä rihmaston katketessa välillä saattaa olla että sitä hemmetin purkkaa löytyy ihan vähän jostain muualtakin kuin vain kymmenestä sormesta.

Olemme kaikesta huolimatta ajoissa joten ei muuta kun kanttiiniin kahville. Herkullinen viineri ja kuppi lämmintä kahvia saa mielialani kohoamaan jälleen himpun verran ylemmäs, kunnes siirtymisvaiheessa osastolle huomaan että osaston ollessa remontissa osasto sijaitseekin ihan toisessa rakennuksesssa..myöhästymme siis ja matkalla alunperin tarpeelliseksi koetut matkarattaat tuntuvat yllättävänkin raskaislta ja ahtailta kun niitä kantaa toiseen kerrokseen ja tunkee ahtaissa käytävissä.

Astmahoitajasta selviämme hienosti, mutta lääkärin vastaan otolla toinen valuu kohti lattiaa kuin makarooni ja toinen puhuu tai paremminkin huutaa lääkärin päälle.. aivan ihanan riemukasta. Normaalisti olisin tästä selvinnyt heittämällä mutta juuri tänään ei ole se päivä..varsinkaan kun astmahoitajan ja lääkärin vastaanotolla kuluu yhteensä kaksi tuntia..

Kun saan raahattua pörröpäät matkarattaineen päivineen alaovelle, taivas päättää että kun kerran sataa niin sataa sitten ihan kunnolla. Tungen molemmat pörröpäät matkarattaiden sisään ja kuomu niin alas kun vain saa ja juoksen autolle. Tässä vaiheessa olen onnellinen että raahasin ne hiton rattaat mukanani. Pörröpäät selviää lähes kuivina, itsestäni ei löydy ainuttakaan kuivaa kohtaa joten 40 km kotimatka on vähintäänkin paras mahdollinen.

Kotiin päästyäni, luojan kiitos ruoka on valmis kiitos mieheni, koska siitä en olisi ehkä selvinnyt enää. Esikoisen kanssa yritän keskustella, mutta keskustelumme lähtee samantien ihan väärille urille. Pörröpää numero kolme saa raivarit jälleen jostain ja käskee minua lähtemään, tässä vaiheessa mielitekisikin jos sellainen mahdollisuus olisi, ei ole. Tyydyn siis vain käymään työmaalla ja menen sohvalle päiväunille.
 Pörröpää numero kolme on saanut verensokerit makaroonien voimalla kohdilleen ja on oikein avuliaalla tuulella. Kolmevuotias viikkaa pyykkejä narulta ja olen pakahtua onnesta kun tuo pieni ihminen tomerana hoitaa hommaa omalla tyylillään, tosin myöhemmin ripustan ne viikatut pyykit takaisin narulle koska ihan pikku juttu oli jäänyt huomaamatta, ne oli märkiä.

Kun olen unen rajamailla, pörröpää haluaa hoitaa minua, ajattelen että oi miten ihanaa, kunnes jääkylmä vesisuihke osuu poskeen ja vanupuikko työntyy korvaan.. se siitä hoidosta ja päikkäreistä.

Olen hetken parempi äiti ja päätän pelata pörröpäiden kaksi ja kolme kanssa lautapeliä. Ensimmäiset seitsemän minuuttia sujuu hyvin, kunnes pörröpää numero kolme kiipeää laudanpäälle istumaan ja nakkoo kortit mäkeen koska ihan koko aikaa ei ole hänen vuoronsa ja pelissä on jotku säännöt, joista edes jotain olisi hyvä noudattaa, jotta pelaamisessa olisi edes jonkinlainen järki. Luovutan ja kerään pelit kasaan.

Koska enää ei mitään ole tehtävissä kaivan imurin kaapista ja alan etsiä kulunutta parkettia kaiken roskan seasta, joten kuten siinä onnistuen. Tosin keskeytän imuroinnin aika monta kertaa, milloin pitää hakea kuulokkeet milloin riisua joku, pyyhkiä pylly tai selvitellä pörröpäiden yksi ja kolme välejä suihkussa.

Jollain ihmeen konstilla saan siivottua alakerran jotenkin kohtuulliseen kuosiin ja pörröpäät iltatoimien kautta sänkyyn ennen yhdeksää. Sitten se päivä onkin vihdoin loppu, ei ole enää mitään sanottavaa ei muuta kuin käsittämättömän suuri ahdistus.

Elän toivossa paremmasta huomisesta, mutta kun aamulla herään puolivartalo puudutuksesta pörröpään numero kolme sängystä viisi minuuttia ennen kun pörröpään numero 3 taksi lähtee, tiedän kun joku alkaa mennä väärille urille ei mikään riitä..

Yksin

Useamman päivän olen hakenut aihetta, välillä halu kirjoittaa on palava mutta oikeiden sanojen löytäminen on vaikeaa. Ehkä olen sittenkin piilevästi taiteilija luonne ja oikeaa hetkeä on vain odotettava. Toisaalta välillä olen itsekkin yllättynyt lukiessani aikaisempia tekstejä, itserakasta ehkä sanoa muta jotkut tekstit on mielestäni niin onnistuneita että minun on äärettömän vaikea aloittaa uutta, koska ajatus on etten enää parempaan pysty. Nyt kun minun oikeasti pitäisi olla nukkumassa jo kauan aikaa sitten se tuli vain yhtäkkiä, se hetki..
 ..katsotaan kuinka nyt käy..

Tein kirjan viimeisiä korjauksia, lähettelin kuvia tuskissani ja kirjoitin tekstejä uusiksi.. 12 tuntia töissä veti aika veteläksi enkä olisi millään jaksanut, mutta pakko vain tehdä jotta ihan kohta se lähtee painoon..ihan kohta. Elävästi tuli mieleen kuinka paljon olen yksinäisiä iltoja ja öitä kirjan parissa viettänyt, välillä projektin kanssa olen ollut niin yksin että aivan itketti. On ollut ihmisiä joilta kysyä ja joille kitistä epäonnistumisia mutta silti olin ihan yksin koko projektin kansssa..ja mikä hassuinta eihän minulla ollut mitään tietoa kirjan tekemisestä. 

Nyt kun istuin yksin pimeässä kesäillassa (elokuuhan on vielä kesää) ihan yhtäkkiä tuli pakahduttavan raskas tunne..mitä jos olisin aina yksin. mitä jos olisikin kuin yksin taivaalla möllöttävä kuu, näkisi kaiken mutta kaikki muu olisi aivan liian kaukana, olisin yksin omassa elämässä. Kammottavinta mitä voin kuvitella. Tekisin ruuan yksin, söisin yksin, harrastaisin yksin, katsoisin tv:tä yksin, miettisin auton vaihtoa yksin, pyykkäisin yksin ,olisin murheiden ja ilojen kanssa yksin, aamulla nousisin yksin ja illalla menisin tyhjään sänkyyn yksin, ihan yksin.

Kuinka pienestä elämä on kiinni, kuinka helposti olisin voinut valita yksinäisen polun ja eläisin elämääni nytkin yksin. Kolmenkympin kriisi olisi taattu, vertailu mitä muilla on olisi varmaa, jatkuva kaipuu jonnekkin, epätoivoinen haku jotakin, tarve täyttää tyhjiö keinolla millä hyvänsä.

Välillä tunnen itseni kaikesta huolimatta tavallaan yksinäiseksi, ehkä olen viettänyt itseni kanssa liikaa aikaa ja kun tuntuu että haluaisi elämän suuria ja vähän pienempiäkin asioita jollekkin kertoa, ei vaan osaa. 


Tänään tajusin myös että olemme ensimmäistä kertaa tilanteessa jossa jokainen meistä on yksin. Yksi hoidossa, yksi esikoulussa, yksi koulussa, minä omassa ja mieheni omassa työssä. Ihan jokainen on osan päivästä yksin jossain, parin ensimmäisen päivän jälkeen se näkyy väsymyksenä joka illalla kiukkuna hiippailee esiin. Ehkä hetkittänen yksinäisyys tekee meille jokaiselle hyvää ja yhdessä olo on vielä astetta verran parempaa, kunhan tilanne tästä tasoittuu.

Mutta mitä jos olisi aina yksin, keneltä kysyisin miten päivä on mennyt, kenelle kertoisin omastani, kuka kuuntelisi, ymmärtäisi ja vastaisi jos olisin yksin?

Välillä sitä kaipaa, kumpa edes joskus edes jotakin saisi tehdä aivan yksin. Olla hetken kotona aivan yksn, tehdä mitä huvittaa, miten huvittaa..kun se hetki on että on yksin, on niin yksin ettei osaa mitään tehhdä. Pyörii vain edes takaisin saamatta mitään aikaiseksi yksin. On niin tottunut että joku pyörii jaloissa, repii hihasta, pyytää jotain ettei vain osaa toimia yksin.

Ja on varmasti ihmisiä joille yksin olo sopii, ihmisiä jotka pitävät siitä ja haluavat elää niin..mutta ehkä hekin miettivät toisinaan että mitä jos..

Erityisen surulliseksi minut tekee ajatus siitä että vanhenisi yksin. Ei olisi lapsia, eikä lapsenlapsia, ei puolisoa, olisi vain yksinäinen kiikkutuolin narina yksinäisessä kodissa.

On aikamoinen lottovoitto kun huomaa ettei ole yksin. Kun illalla sänkyyn kömpiessä vastassa on lämmin kainalo mihin käpertyä, kun aamulla pörröiset päät nousee pesistään,joka päivä on joku jolle kertoa päivän kuulumiset, joku jolta kysyä miten pävä on mennyt, joku jolle kertoa kun ketuttaa, joku jonka kanssa olla ja elää.. kun kuvittelin pimeneässä illassa olevani yksin, yksinäiseltä tuntuvassa illassakin jalkaa vasten käpertyy pörröinen ystävä, joka odottaa uskollisesti aina niin kauna että mamma tulee nukkumaan. Tiedättekös olen niin suunnattoman onnellinen ettei minun tarvitse olla yksin.

Portti

Elämän aikana tulee eteen monen monta porttia, osan niistä aukaisee useammin, jonkun ehkä kerran, toisia ei ehkä avaa vaikka mieli tekisi. On portteja joiden avaaminen vaatii rohkeutta, voimaa ja sinnikkyyttä, on isoja portteja joilla on ehkä surempi merkitys ja ihan pieniä portteja joiden merkiyksen ymmärtä ehkä vasta myöhemmin. On kauniita portteja joiden avaaminen saa hymyn huulille ja on portteja joiden avaaminen on vastenmielistä, et ehkä tiedä mitä sen takaa löydät. Joskus pelottaa, jännittää, ehkä hieman mietityttää mitä tämä portti tuo tullessaan.

On myös hetkiä jolloin on aika sulkea elämässä joku portti, saadakseen mahdollisuudn avata toinen, ehkä hieman isompi portti. Portin sulkeminen on yleensä haikeampaa kun sen avaaminen, varsinkin jos tietää että sulkee sen viimeisen kerran.

Eilen perheessämme oli edessä portti joka avattiin tavallaan yhden kohdalla viimeisen kerran. Ihanaakin ihanamman päiväkodin portti. Koko kesä on odotettu ja odotettu, puhuttu ja mietitty, jännitetty ja taas odotettu. Viimeinen päivä hoidossa päiväkodissa on nyt takana ja portti suljettu. Maanantai aamuna odottavin (ja äiti ehkä haikeinkin) mielin avataan uusi portti. Esikoulu vuosi ja matka kohti alakoulun porttia alkaa. 

Välillä toivon että voi kumpa portti olisi niin ruosteessa ettei se aukeaisi, aika pysähtyisi ja oltaisiin niin kuin ennenkin. Välillä tekee mieli valella portti kanisterillisella öljyä että se oikein joutuisasti aukeaisi.
Tekisi mieli kirjoittaa lista porteista mitä ei kannata avata, raottaa hieman niitä mihin toivoisi pörröpäiden löytävän. Lisätä kylttejä suuntaa antamaan jotta oikeat portit löytyisi, lukita tiukasti ne mihin ei omiensa tahtoisi eksyvän.

Voi elämä, kuinka täynnä olet vahtoehtoja, voi aika kuinka katoat, voi äidin pörröpäät kuinka nopeasti kasvatte. Voisitteko hetken odottaa, antaa äidin pitää vielä portinpielistä kiinni, nostaa kahvaa jos se on raskas pienen käden avata, pitää kiinni ettei tuuli vain porttia päällenne paiskaisi, ettekä itseänne satuttaisi. Voi kumpa ette mitään porttia liian lujaa tai huolimattomasti sulkisi, jotta jos tarve joskus vaatii sinne mahdollisuus vielä olisi palata.

Oman elämän aikana on tullut nähtyä monen moista porttia, joidenkin avaaminen kaduttaa, joidenkin avaamisen tarkoituksen tajusi paljon paljon myöhemmin. On ollut ruosteisia, puisia, vaaleanpunaisia, pieniä, isoja, paksuja, leveitä, kapeita, kepeitä, ahtaita.. vieläkin on portteja joita ei ole avattu, portteja joita mietitään vielä, portteja jotka on suljettu ja toivotaan ettei niitä tarvitse enää avata. On portteja jossa on toivoa, ehkä jonain päivänä kurkistamme siitä sisään, ihan varovasti ja katsomme mitä elämä tuon portin takaa tuo.

Toivon että mahdollisimman monta porttia aukeaa vielä yhdessä, vaikka joskus myrsky saattaa hieman saranoita vinguttaa ;) no kariseepa ruosteet ja johan taas liukkaasti aukeaa vanhempikin portti.
Niin myskyn jälkeen on jälleen poutasää..ja portin pielukset kukoistaa taas.

Toivottavasti jokainen uuden portin edessä seisova on rohkea päätöksissään, miettii tarkkaa kannattako tämä portti avata. Ja kun tiedät että se on se oikea, ole onnellinen kun olet sen löytänyt ja astu rohkeasti sisään, koskaan ei voi tietää ellei kokeile- ehkä se portti on juuri se oikea.

Myrsky

Sieltä se tulee, vaikka mitä tekis. Tummat pilvet jotka odottaa vain oikeaa hetkeä. Ne voi tulla aivan odottomatta, tai sitten ne hiipii vain pikku hiljaa. Vaikka olisi kuinka onnellinen, ei siltä voi välttyä, kun se on tullakseen se vain tulee.. ei se aikaa tai paikkaa katso. Jos osaisin salamoida se varmaan menisi nopeasti ohi, en osaa. Olen vain tumma pilvi, joka ei osaa edes sateeksi muutua. 
 Olen vain..aivan hiljaa, en uskalla sanoa mitään, koska pelkään että räjähdän, käy pian niin kuin takapihan puulle , kun salama iskee..halkeaa keskeltä ja latva rojahtaa maahan.
Kerään kaiken kiukun sisälle, etsin jokaisesta asiasta vain sen negatiivisen, haen hakemalla kaiken mikä ärsyttää. Tahrat olohuoneen pöydällä, likaiset ikkunat, vinkuva laturi, tekemättömät työt, hukatut hetket, liian tahmea lattia, mönkään menneet suunnitelmat, tavara siellä ja täällä. Kun se hetki ja ajatus menee pilalle, sitä on hiton vaikea pelastaa jos myrsky vain on tulossa. Sieltä se tulee ja pyyhkii näkymättömän maton alle kaiken ihanan ja hyvän. Varjollaan se peittää sinisen taivaan ja panee valon säteet piloon. Sellainen se myrsky vain on.
 Jos se salamoiksi ja sateeksi muuttuisi, pyyhkisi ohi ja räiskyisi, antaisi veden tulla niin että se pieniksi tulviksi muuttuisi, pieninä puroina tulvan purkaisi,salamat seisovan ilman rikkoisi, varmaan se sitten hetkessä katoaisi, antaisi tilaa auringolle.
Mutta ei. Sieltä se tulee ja hautoo itseään, kuin sää ennen ukkosta. Tukahduttava, seisova ilma kuin seinä, tekee pään painavaksi, painostaa, tekee hengittämisen vaikeaksi.
 Sieltä se tuli ja täällä se pysyy. Se vain takertuu minuun, haluaa olla minun kanssa.. voisin työntää sen pois ja päästä irti, menehän siitä matkoihisi. Mutta ei otan sen kainaloon, niin kuin paremmankin kaverin, ollaan mörköjä vaan, sinä ja minä.
 Ja kuinka pienestä se tulee, kuinka pienistä tummista pilven hattaroista, saa lähes mustan taivaan, kun oikein reipaasti kaikki pienet tummat pilvet kerää yhteen, kyllä se sieltä vaan tummaksi muuttuu. Uskoppa vain. Saattaa olla että osa pilvistä haetaan viikon päästä, jopa kuukauden, aamusta, illasta tai ihan vaan siitä likaisesta olohuoneen pöydästä. Reippaasti vain kaikki pilvet kasaan, tehdään yhdessä hyvä synkkä taivas.
 Se on mun bravuri, osaan sen niin hienosti että aivan hävettää. Osaan kuulkaas kaivaa ihan pienimmänkin, ihan pikkuisen vaan tummaan vivahtavan pilven, osaan niin näppärästi ne kasata yhteen että heikompaa saattaisi hirvittää. Nautinko siitä? Ei en nauti, vaikka äkkiä voisi niinkin luulla. Mutta olen ukosen poikanen ja ukkosen poikasen on vaikea muuksi muuttua. Se on on tai off ja nyt se on off, jos se ei vielä käynyt selväksi. Varmaan tällä "säällä" olisi parempi laittaa multa läppärit ja muut yhteyden pito välineet piiloon, se on kuulkaas myrskyllä vaarallista pitää piuhoja seinässä.
 Ja voi miten huono olen myrskystä pouta sääksi muuttumaan, ei sada, ei salamoi, on vain painostavan hiljaista, veitsellä leikattava ilma, on vain tummaakin tummempi taivas, on hiton ärsyttävä kärpänen ja on kärpästäkin ärsyttävämpi myrsky - minä.

Kolmekymmentä vuotta

Oli synkkääkin synkempi yö ja hirmuinen ukkosmyrsky riehui oulussa kun minä kolmekymmentä vuotta sitten synnyin. Ehkä juuri siksi minustakin on tullut myrskyinen kaveri tai paremminkin on/off kaveri. Joko olen tai sitten en. Joskus voi mennä epäilyttävänkin kauan tasaisesti..mutta se voi ollakkin vain tyyntä myrskyn edellä. Toisaalta ikä on tehnyt tehtävänsä ja myrskyjen määrä on vähentynyt huomattavasti. Toinen syy lienee tasaisempi puoliskoni joka ei myrskyistä välitä. Ikäväkyllä tämä on/off piirre löytyy myös lapsistani, toisista hieman lievempänä, toisista maksimi leveleillä. Epäilen että yläkerrassa on katsottu että siitäs sait.. kolme kertaa minä pienenä..
 Muistan lapsuudestani useita myrskyjä, toivottavasti vanhempani ovat jo päässeet yli niistä. Ihan lemppari oli vääntäminen marjametsään lähdöstä tai lähinnä millä vaatteilla sinne lähdetään. Isoveljen vanhat vaatteet ei oikein sopinut minun makuuni, vaan ennemmin olisin lattanut sinne jotain nätimpää. Edelleen ihmettelen vanhempieni sinnikkyyttä, marjastimme nimittäin, mustikat, vadelmat, puolukat ja hillat.. epäilemättä aika monta kamppailua on siis elämäni aikana käyty.
 Lapsuudesta on myös paljon ihania muistoja. Muutama päivä sitten paistoin lättyjä pienimmän pörröpään kanssa ja hän väänsi radion päälle.. iskelmä radiosta tuleva musiikki ja lättyjen tuoksu vei minut lapsuuden kesiin, kun lomailimme isovanhempien luona. Ukki paistoi meille aina lättyjä, kahdella pannulla ja pienen tytön silmissä lättyjen heittäminen oli aina yhtä huikeaa. Ukin ja mummon kanssa matka taittui aina pienen pienellä punaisella opelilla jossa kasettisoitin rähisten soitti iskelmiä. Mummoni leipoi maailman parasta puolukkapiirakkaa ja aina vierailulla ensimmäinen ruoka oli nakkikastike, veljeni toiveiden mukaan. Enää ei ole näitä ukkia ja mummoa, mutta muistoissa elää edelleen ihanat muistot ja hetket heidän kanssaan.
 Joka kesä matksimme myös toiseen mummolaan pohjoiseen. Vesi oli suuri osa näitä muistoja. Uimme ja uimme, söimme salaa huippu hyviä viinereitä mummon pakastimesta, kävimme bingossa ja edelleen offin hajusta tulee mieleen mummo. On ihanaa omistaa lapsena isovanhemmat joiden kanssa vietettin todella paljon aikaa, vaikka välimatkaa olikin. Minulla oli myös elossa isomummo joka tarjosi meille aina ananas jaffaa ja isälleni konjakkia, koska piti häntä parempana vieraana, olihan hän sentään insinööri. Muistan paljon tuoksuja lapsuudesta, edelleen tietyt karkit tuoksuu lapsuudelta, koska pyhännällä asuessamme perjantai karkit haettiin oikeasta karkkikaupasta.
 Hassua on että ihanimmat muistoni ovat juuri tuoksuja tai hetkiä normi arjesta. Äkkiseltään mieleen ei tule yhtään muistoa huvipuistosta tai muista vastaavista, vaikka niissäkin käytiin. Itsekkin kuvittelee että lapsille pitää tarjota jotain hulppeita elämysmatkoja, vaikka luultavasti ihanimmat muistot mieliin painuu jostain muusta.
 Lapsuuteni oli onnekasta. Asuimme suurimman osan ajasta rivitalossa, vain hetkittäin minulla oli oma huone, mutta suurimmaksi osaksi jaoin sen veljieni kanssa. Iltaisin meille luettiin kirjaa ja lapsuuden kirjoista edelleen suosikki kirja on veljeni leijonamieli. Iltaisin peittelin kaikki pehmolelut sänkyyni tärkeys järjestyksessä ja mietein että jos tulee tulipalo miten saan kaikki pelastettua. Muistan myös kuinka hautasin huutavan vauvanuken syvälle kaappiin huutamaan koska sen tutti oli hukassa ja mietein etten ehkä ikinä tee omia lapsia koska niitä ei voi tunkea kaappiin kun niitä ei jaksa hoitaa.
 Nyt kohta jo kymmenen vuotta äitinä, joskus se kaappi kohta on tullut elävänä mieleen..tosin sinne tekisi mieli mennä itse. Onneksi olen jo vaiheessa että lapset ovat 9,6 ja 3 tai oikeastaan jokaiseen ikään voi lisätä vielä puoli vuotta päälle..epäilen että en uudestaan samaan kymmenen vuoden operaatioon vauvasta-vairhaisteiniksi jaksaisi.
 Sisälläni asuu ainainen pikkuinen vauvakuume mutta vahva epäilys on että perheemme on kasassa.. kymmenen vuoden jälkeen on pikku hiljaa toivoa siitä että jonain päivänä asioita voi tehdä ihan yksin tai kaksin. Silti vaikka sitä odottaa että lapset kasvavat, se on myös äärettömän haikeaa..yksi jakso elämässäni on ohi. 
Kolmekymmentä vuotta katsoo peilistä, en näe sitä vaan näen oman elämäni onnellisimman tytön. Näen hurjan paljon enemmän viisautta kuin kymmenen vuotta sitten, näen väsyneemmät silmät kuin silloin mutta ne on tyytyväiset silmät, olen onnellnen siitä tiestä mitä olen kulkenut vaikka kymmenen vuotta sitten risteyksessä en ollut ollenkaan varma mihin suuntaan kulkisin.
 Kolmekymmentä vuotta muistoja talletettuna sydämeen, huonoja muistoja tungettuna pintaa syvemmälle. Kolmekymmentä vuotta kokemuksia, ajatuksia, hetkiä,tuoksuja, tunteita, surun murusia, erinäisiä murheita, iloja, onnen kimpaleita, huolia huomisesta, toivo paremmasta päivästä, usko unelmiin ja ennen kaikkea suunnattoman paljon rakkautta. 
Kolmekymmentä vuotta minä olen ollut minä, ukkosmyrskyn poikasesta syntynyt tuulitukka.
Olen onnellisempi kuin koskaan. 

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa..

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa..

Avaan iltasanomien sivut, pysähdys. Surun murtamaa lähipaikkakuntaa koetellaan vain viikko edellisen onnettomuuden jälkeen taas kohtuuttoman kovaa. Ei voi ymmärtää, ei uskoa todeksi. Aivan liian surullista.
Jokainen surun täyttämä koti on liikaa, aivan liian monta nuorta istuu nyt sateenkaaren toisella puolen.
Lämmin osaanotto jokaiselle äidille, isälle, sisarukselle, ystävälle, tuttavalle joita tämä suru koskettaa.
Halauksia ja voimia.

Useaan otteeseen olen kuullut että lapset ovat vain lainaa, hämmästyttää miksi joidenkin laina-aika on liian lyhyt? Lapsen laina-aikaan ei voi hakea lisä aikaa, lainaa ei voi uusia, voi vain toivoa että toisin kuin asuntolaina se olisi mahdollisimman pitkä. Voi vain uskoa, toivoa ja rakastaa.

Omat lainalapset tekee mieli sulkea syliin ja pitää kovaa kiinni, vaikka tiedän ettei se auta, jonain päivänä on vain pakko päästää irti.

Kummastuttaa myös ihmisten sydämettömyys. Vahingossa eksyin lukemaan kommentteja iltasanomien uutisista. Miksi joillakin on tarve olla ilkeitä tällaisessa tilanteessa? Miksi ihmiset jotka eivät luultavasti asiasta tiedä muuta kuin sen mitä ovat lukeneet lehdestä haluavat tuoda oman idioottimaisuutensa julki. He tekevät omia päätelmiä, arvostelevat ja kirjoittavat ilmeisesti ajattelematta yhtään mitään. Mikään ei tuo noita poikia takaisin, on paljon asioita jotka eivät selviä luultavasti koskaan ja oikeastaan niillä ei ole edes väliä. Edelleen uskon että kaikella on tarkoituksensa ja laina-aika aikaisemmin määritetty. Tämän laina-ajan päättyminen oli  liian julma, ja toivon ettei kukaan tekisi siitä yhtään julmempaa omaisille. Jokainen on jonkun lapsi ja maailman rakkain jollekkin, annetaan jokaisen surulle rauha. 

 Mikä ikinä olikaan syy, miksi kerralla lähti niin monta ja miksi näin julmasti.. Jostain syystä sinne tarvittiin nämä nuoret miehet.
Sateenkaaren toisella puolen on pojilla varmasti kaikki hyvin. 

Todella kauniin muistoajelun pojille järjestäneille nostan hattua. Kaunis ja liikuttava tapa muistaa ja ihailtavaa miten monta ystävää oli ollut mukana, pitäkää toisista huolta, antakaa surulle aikaa ja pitäkää rakkaista muistoista kiinni.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa..mutta matka jatkuu..

Surun murusia

Riisun vaatteet, tarkoituksena ottaa pikasuihku ja  sitten nopeasti nukkumaan, kunnes ihan yhtäkkiä minua alkaa ihan kamalasti itkettään. Minua jota ei itketä juuri koskaan tai ei ainakaan kovin usein.. Suunnitelman muutos.. nukkuminen vaihtuukin kirjoitamiseen. Monen monta ajatusta on ollut mielessä ja monta tarinaa kirjoitettavana, mutta fiilis tai oikea hetki on ollut kadoksissa..harmittaa että päiväkirjassani on monta tyhjää sivua..mutta ei se minua niin paljoa harmita että ihan itkettäisi.
 On niin paljon suuria asioita, koko ajan ympärillä tapahtuu. On pieniä asioita, on suuria asioita, on asioita jotka paisuvat, on asioita jotka kutistuvat toisten asioiden rinnalla. On asioita joilla on merkitys ja on asioita joilla kuvittelee olevan merkitys. 
Elämää ei voi elää kenenkään muun kautta, omaa onnea ei voi kadottaa muiden murheiden takia mutta saahan olla surullinen jonkun toisen puolesta?!ei siihen lupaa tarvita, joskus se vain nurkan takaa hiipii ja hyökkää kun on tilaisuus iskeä, yllättäen vastustajan totaalisesti lamaannuttaen. Siinä se sitten on -suru.
Mietin tarinoita surujen takana, monta mielettömän ihanaa ja herttaista ihmistä, joille en voisi koskaan toivoa mitään pahaa ja joista jokaisen surun pyyhkisin pois enemmän kuin mielelläni, jokaiselle lupaisin että jonain päivänä kaikki on hyvin, parantaisin ja korjaisin jos minulla olisi siihen valta. 

Eräänä päivänä näin ison vauvavatsan, vuosi sitten rutistin tuota surullista naista ja sanoja ei löytänyt. Nyt hymyilen ja tervehdin, hetkeä sanojen vaihtamiseen ei tule, mutta toivon että katseeni kertoo enemmän kuin tuhat sanaa -olen onnellinen sinun puolesta. Kumpa näkisin jokaisen surullisen kasvon muuttavan muotoa. Vaikka on suruja jotka eivät koskaan katoa, on kuitenkin myös onnen hippuja joista voi syntyä jotain suurempaa, jotain sellaista mikä antaa toivoa ja kantaa eteen päin. Jonain päivänä. Mielikuvitus rutistus sinulle siellä jossain, jonka silmäkulmassa on surun murusia<3