Mikään ei ole itsestään selvää

Herään reilusti ennen herätyskelloa, tiedän että se on merkki stressistä. Olen aina ollut ilta ihminen ja tykännyt valvoa, nyt jo kymmeneltä olen ihan valmis sänkyyn, merkki joko vanhuudesta tai väsymyksestä. Avaan ystävän blogin ja minut valtaa mieletön onnen tuntu. Pienten kaksos poikien siirtyminen kotikaupungin sairaalaan on hyvin lähellä. Miten onnelliseksi se saakaan minut ja voin vain kuvitella kuinka onnellisia ovat nuo vanhemmat saadessaan muuttaa takaisin kotiin ja silti olla lähellä poikia. Mikä parasta se on myös askel kohti kotia. Edelleen siis päivittäin seuraan blogia poikien elämästä, edelleen minun pienin pörröpää haluaa välillä katsoa Antin ja Pekan kuvia. Ihania miehiä joilla taistelutahto on kohdallaan<3

Elämä on täynnä kysymyksiä, vastauksia saa odottaa ja joskus vastauksia ei ehkä koskaan löydy. Ei ole itsestään selvää että tie on tasainen. Tiessä on mutkia ja mäkiä, pieni ja suuria. Taistelua monessa muodossa.  Itse odotan edelleen että taittaja numero yksi saisi siirrettyä materiaalit taittajalle numero 2 jotta hän saisi tehdä kirjani loppuun. Välillä olen raivon partaalla ihmisen saamattamuudesta, välllä tekee mieli itkeä turhautuneisuutta. Kelan kirje jossa lukee hylätty, saa minut myös raivon partaalle. Eihän tätä asiaa ole käsitelty kuin vasta reipas puolivuotta. Verottajalle rahan sijasta tekisi mieli lähettää hatullinen p..aa. Väsynyt mies tekisi mieli viedä jonnekkin todella kauas noista loistavista kasvihuoneen valoista. 
Mutta totuus on se että minun ei tarvitse tuijottaa sairaalan seiniä vastauksia odotellessa, minun ei tarvitse taistella hengestä. Minun ei tarvitse kuunnella sairaalan koneiden piipitystä ja elää sairaalan loisteputkien valossa arkea. Minä odotan sähköpostin piipitystä. Miehen viikonloppu vapaata, jolloin toivottavasti akkuja saadaan taas vähän ladattua. Minä olen suht terve tehdäkseni töitä jotta voin verottajalle lähettää lisää rahaa. Kelaan voi aina valittaa ja onhan meillä kuitenkin jo puolikas puheterapeutti.  Vaaleanpunaisessa maailmassani on vain muutama musta pieni pilkku jotka nekin on jonain päivänä haalistunut pois. 

Töissä kohtasin juuri syöpä hoitoja aloittavan nuoren miehen. Pelkäsin kohtaamista, miten osaan puhua fiksusti, miten osaan olla myötäilevä olematta liian säälivä, miten kohtaan tutun ihmisen tällaisessa tilanteessa. Pelko oli turhaa, olin oma itseni. Puhuin ja kuuntelin. Ripaus huumoria, sopivasti myötätuntoa, kannustusta ja hieman normaalia lyhyempi tukka. Muuta en voi tehdä, minä olen vain parturi.

Arvostan suuresti ihmisiä jotka antavat omasta ajastaan aikaa auttaakseen muita.  Haluaisin itsekkin olla enemmän, haluaisin auttaa enemmän myös muita, mutta vielä en ole keksinyt keinoa millä voisin olla enemmän avuksi. Ehkä jonain päivänä keksin oman tapani auttaa. 

Tällä hetkellä apuni kohde on lähinnä oma perhe. Täälläkin joskus tunnen itseni voimattomaksi. Mutta täällä riittää että jokaista pörröpäätä rutistaa lujaa ja rakastaa kovaa. Sillä mennään väsyneenäkin arjessa yllättävän pitkälle. 

Olen pelottavan onnekas. Edelleen pelkään milloin minun tielleni osuu kuoppa, milloin tielleni tulee valtavan suuri mäki, jonka yli pääseminen ei ole itsestäänselvyys. Tiedän ettei tämä tie ikuisesti ole yhtä tasainen vain pienillä mutkilla varustettu. En voi muuta kuin toivoa ja uskoa että mitä ikinä tielleni tapahtuu, mäet ovat ylitettäviä ja kuopat paikattavia. Siihen asti elän tässä ja nyt. Murehdin omia murheitani hetken, mutta annan niiden olla pieniä pisteitä muuten tavattoman ihanan arjen keskellä. En kaiva itse tielleni kuoppia vaan olen onnellinen siitä mitä minulla on. En tee mutkista tiukempia vaan yritän pitää ne loivina kaarteina. Vaikka odottavan aika on pitkä, minä odotan onnelisena siitä että odotan vain sähköpostia kotona. Vaikka mieheni on väsynyt on hänellä työ minne mennä ja jolla tehdä perheemme eläminen rahallisesti helpommaksi. Meillä on toisemme, emme ole yksin väsyneitä. Vaikka Kela ei lapseni tilannetta ymmärrä on kuitenkin positiivista että syy on se ettei hän ole vammainen.Vaikka lapsien riitely välillä raivostuttaa, olen onnellinen että he osaavat riidellä. On ääni millä huutaa, on kädet millä repiä toista tukasta, on jalat joilla juosta karkuun, on siskoja joiden kanssa tapella ja jota riidan päätteeksi voi halata. Sekään ei ole itsestään selvyys. Niin kuin ei mikään tässä elämässä. 

Nyt pieni pörröpää pitää itsestäänselvänä että olen täällä häntä ja hänen aamupala tilauksiaan varten..ja hän on niin oikeassa, juuri sitä vartenhan minä täällä olen;)