Pientä Arvontaa

Hilipati hippaa..

Pian alkaa blogini 10 000 kävijän raja olla öähellä, aika huikea määrä kävijöitä vajaassa kolmessa kuukaudessa. Siksipä ajattelin ilahduttaa teitä pienellä yllärillä... Mikä olisi mukavampaa kun voittaa pieni yllätys piristämään arkea. Yllätyksen arvon kun kolme kuukautta tule täyteen eli 16.4.2014.. toivon mukaan siihen mennessä 10 000 on heilahtanut rikki:)

Mitenkäs sitten pääset mukaan.. 

1. Tärkein jätä kommentti tähän missä kerrot miksi luet blogiani

( myös anonyymit voivat siis osallistua, mutta jätä joku nimimerkki)

2. Suosittele blogiani jollekkin jonka uskoisit pitävän siitä.

(mainostamalla blogissasi, facebookissa tai vaikka ihan suullisesti kertomalla)

Yksinkertaista vai mitä? 

Ilahdun tietenkin jos joku uusi ihminen tänne eksyy ja lukijaksi ryhtyy. Lukijaksi liittyminenhän on helppoa tosta sivu palkista klikkaamalla voit liittyä ja jos sinulla ei ole googletiliä sen luominen on hyvin helppoa:)

Mitä sitten voit voittaa.. Kun arvonta on suoritettu mietin palkinnon voittajan mukaan..mutta varmasti jotain mukavaa piristystä arkeen:)

Jos haluat voit käyttää tätä kuvaa:)

Marika kiittää ja toivottaa onnea matkaan<3

Verotusta ja vössyttelyä

Olin ajatellut kirjoittavani tänään jotain ihan muuta, mutta tilinpäätös retken jälkeen mieli muuttui. No naisen mielihän on hyvin muuttuvainen. En ole tilitoimistontäti en verottaja eikä tarkoitukseni ole pahoittaa kenenkään mieltä, mutta mielipiteisiinhän meillä jokaisella on oikeus, eikö vain?
 No niin ja aiheeseen olen onnekas koska minulla on itsellä vapaus valita milloin käyn töissä, minun on mahdollisuus tehdä vain 10 päivää kuussa töitä ja viettää loppuaika kotona lasten kanssa. Näin saamme keskimmäisen lapsen puhe, fysio ja toiminta terapiat hoidettu ja muut pakolliset lääkäri reissut. Toisekseen koska hoitomaksut ovat niin korkeat ei minun töitä kannata enempää tehdäkkään koska 500€:n saa muutaman tukan kaikkien vähennyksien jälkeen kammata. 
 Tienaan kuitenkin ihan ok, työpäiviin nähden koska teen 11h työpäiviä. Osittain omasta virheestä viime vuonna maksoin ennakoita edellisen vuoden mukaan joten niitä maksoin liian vähän. Kun tienaa vuodessa 22 500:n yli joka omassa tapauksessani tarkoittaa noin 143 € kuussa enemmän maksan yli menevästä osasta vähän enempi veroa eli kun tienasin sen 143 € kuussa liikaa maksan 800€ siitä lisä veroa. Ja koska teen lyhennettyä työviikkoa kela maksaa 60€ kk kodinhoidontukea koululaisesta, josta on siis verot jo otettu. Mutta koska olen yrittäjä tuo 60€ kuussa teki vielä lisäveroa minulle ainakin noin 300€  kaiken tämän ihanuuden jälkeen lisä veroa minulle jää maksettavaksi 2000€. Näin suomen maassa. 
 Erityisen raivokkaaksi minut saa se että tiedän ihmisiä joiden elämän tarkoituksena on herätä puolenpäivän aikaan venyttelemään ja miettimään mitä sitä elämässään tekisi. On myös mahdollisuus olla liiton rahoilla 500 päivää ja vaikka se aika retkeillä ulkomailla ja nostaa työtttömyys korvausta suomesta kun on asunto suomessa. Onhan se ihanaa että voi rauhassa mietiskellä mitä sitä elämässään tekisi, aivan ihanaa. Onhan se tosi ärsyttävää et työkkärin täti soittelee ja ahdistelee jollain kursseilla. Ja siitä tulee karenssia josset sinne mene. Niin voitteko käsittää että sinulle ei vain maksettaisi siitä kun kotona kokoajan pötköttelet. Että välillä pitäisi se perse raahata jonnekkin kurssille, jonka me veronmaksajat sinulle kustannamme. Onhan se ihan uskomatonta. Minä en nyt tarkoita tällä kirjoituksella ihmisiä jotka eivät syystä tai toisesta pysty töitä tekemään, joita taas kohdellaan toisesta syystä kohtuuttomasti. En tarkoita myöskään työttömäksi joutunutta ihmistä jolla on okeasti tarkoitus löytää töitä. Vaan tarkoitan nyt niitä kavereita joita ei vaan kiinnosta oikein mikään.
Yrittäjien arjessa ei ole mahdollisuutta sairaslomaan, ei isyys kuukausiin, ei edes isyyslomaan, ei välttämättä kesälomaan, toisinaan jotku yrittäjät tekevät töitä 7 päivää viikossa vaikka sormi olis vähän kipeä. Okei se on oma valinta se mutta sillä työllä ja tienaamallasi rahalla maksetaan niitä veroja jotta ne vössykätkin sais puoliltapäivin keittää oikein kahvit. 
 Ihan samalla lailla tämä verotus toimii myös työssäkäyvillä eli ei ole siis ainoastaan minun ongelma, jos tienaat tietyn rajan yli maksat veroja isommalla prosentilla = taas saa muutama kaveri ottaa rennosti. Sitten kun näillä verorahoilla pitäisi saada jotain palvelua esim teveyskeskuksessa ei se aina aivan onnistu. Kotona oleva äiti saa lasten hoidosta vähemmän kodinhoidontukea kun työtön. Lapsiperheiltä suunnitellaan vielä lapsilisänkin vertotusta, ihan mahtavaa. Ei se minun talous siihen kaadu jos lapsilisää verotetaan, mutta uskon että joillekin se 8€ on iso raha. Niinpä mutta näin se homma toimii. Siksi minua niin raivostuttaa nämä elämäntapa työttömät.
 Minun mielestäni työ on hirmu terveellistä. En ymmärrä miten jonkun elämässä ei olisi mitään työtä mitä haluaisi tehdä vaikkei siitä niin hirveästi maksettaisikaan. Jos käy töissä , on aamulla syy nousta ylös, on oikeat ajat syödä ja nukkua. Se on yllättävän tärkää. Mutta jos näin ei ole veikkaan että aika moni näistä vössyköistä syrjääntyy, masentuu tai muuten vain tulee ihmiskammoisiksi, työkammoisiksi, alkoholisteiksi jne. Ja mitäs me veronmaksajat sitten tehdään? No maksetaan niille hoitoa.. Niin se maailma täällä vaan pyörii.. minusta vähän oudosti.. Nyt alkaa olla verenpaineet niin kohollaan että hlipatihippaa lapsiperheen arki kutsuu, ehkä hyvä niin.
P.s mulla on kuitenkin se tilitomiston tätin lohdutuspalkinto kynä, että mulla menee ihan hyvin:)

Elämäni pörröpäät

Pörröpäät on kääritty unimajoihin. Miten hellyttävän ihana näky kun kaksi pörröistä päätä kääriytyy samaan majaan ihan vierekkäin kuin oravanpoikaset. Olemme jälleen palanneet järjestykseen että lapsille luetaan ja sen jälkeen pörröpäät menevät itse nukkumaan. Kahtena iltana kuului supatusta ja hihitystä ja oven raosta kurkisti kaksi päätä -äiti oletko siinä? Sitten vielä viimehetken pissat ja pörröpäät kipusivat samaan sänkyyn. Tänään hihitystä ei kuulunut , vaan unimaa taisi kutsua nopeasti..

 Voi sitä pakahduttavaa ihanaa tunnetta kun saa peitellä pörröpäät päivän pääätteeksi, antaa ilta suukot ja olla vain onnellinen. Mun ihanat pörriäiset.

Mistä on minun pienet tytöt tehty

Unelmista utuisista,

keijupölyn kimalluksesta,

höyhenistä pehmoisista,

pitsistä, tyllistä, timanteista.

Helmistä, heteistä heiluvista,

nauhasta vaaleanpunaisesta.

Itkusta, kyynelistä, surusta,

pienistä onnen muruista.

Ilosta, onnesta, naurusta,

suuren suuresta rakkaudesta.

Niistä on minun pienet tytöt tehty<3

Surullisin mielin mietin kuinka kaikilla ei ole tähän mahdollisuutta, vaikka samanlaista pakahduttavaa rakkautta voi tuntea kyllä muutenkin ja onnellinen olla ilman lapsiakin. Minulle ne vain ovat elämää suurempaa.. Jokainen aamu on noustava, jokainen päivä jaksettava, omat murheet unohdettava, ja imuria ahkerasti talutettava. Ja vaikka kuinka rakastan noita pörröpäitä rutistella, silti nautin suunnattomasti illalla kun saan niiden silmät ja suut hetkeksi sulkeutumaan. Hetken hengähdys jotta jälleen huomenna jaksaa jatkaa.

 Toivoisin että aika pysähtyisi ja saisin elää tätä hetkeä pidempään. Pelkään tulevaa, mitä jos siivet eivät kannakkaan kun on pesästä lennettävä? Muistan lapsuudesta kun minulla oli nukke joka itki kun tutin otti suusta. Muistan kuinka ajattelin miten ihana se oli tunkea kaappiin kun tutti oli hukassa, ajattelin jo silloin mitähän niille omille lapsille tehdään kun ne huutaa eikä voi niitä kaappiin tunkea.. Muistan myös ajatelleeni etten koskaan ota lemmikkiä, koska ne kuolee kuitenkin ja se on jotenkin niin äärettömän kamalaa.. mutta kyllä se tunne lapseen verrattuna on aika kaukainen, oli lemmikki kuinka rakas tahansa.

 Niin pelottava elämä, miten ikinä saan pidetyä nuo hengissä.. Liian monta surullista tarinaa, liian helppo muistaa miltä voi tuntua kun mikään ei tunnu miltään ja hengittäminenkin on raskasta..Viime kevään oman lapsensa menettäneen äidin kasvot mielessä, monta liian aikaisin siipensä rikkonutta surullista tarinaa. On itsekästä tehdä lapsia, vielä itssekkäämpää on kai yrittää pitää niitä ikuisesti pesässä. Ei auta muu kuin toivoa että siivet kantaa, rutistaa lujaa kun on siihen vielä mahdollisuus, nauttia kaakao viiksistä, tahmaisista jäljistä lasipöydässä, kuraisista kengistä, lelumerestä lattialla, tuikkivista onnellisen lapsen silmistä, kyyneleistä jotka räkäisenä pyyhditään valkoiseen paitaan. Mun ihan parhaasta elämästä<3

Piilevä ahdistus

Joskus vaan ei huvita, ei sitten oikein mikään.. ei huvita edes vaan olla möllöttää kun ei vaan huvita sekään. Tavallaan olisi paljon asioita mitä haluaisi tehdä mutta kun ei huvita. Harrastin pakko siivoamista, yleensä se auttaa ja tekemällä vaan jotain piristyy, mutta tänään sekään ei tuntunut auttavan. Varsinaisesti minua ei vaivaa mikään, joten tein itselleni diagnoosin Piilevä ahdistus. Se on niin piilevää ettei sitä huomaa itsekkään. Olen nyös piilevästi muutakin, esimerkiksi piilevästi viisas;) en siis varsinaisesti mutta joskus yllätyn itsekki että olipas hieno ajatus.
Olisi mukva kirjoittaa jotain fiksua, mutta en minä voi nyt tässä teille fiksuksi muuttua kun se on vain mun piilevä ominaisuus..Se on jotain sellaista mikä ilmenee siis vain vahingossa, piilevät jutut ovat siis ei hallittavia piirteitä. Ne vaan tupsahtelee, ehkä niiden kanssa voi oppia elämään ja hillitsemään. Varsinkin negatiivisia piileviä piirteitä on hyvä oppia hillitsemään ja olla ruokkimatta niitä jottei ne kasva liian näkyviksi, koska sittenhän ne ei ole enään piileviä.
 Omistan paljon, liian paljon negatiivisia piileviä piirteitä ja niiden hillitseminen on toisinaan todella vaikeaa. Esimerkiksi jos en pidä jostain ihmisestä, minun on ihan äärettömän vaikea oppia pitämään sellaisesta ihmisestä. Voin tulla toimeen, mutta liian lähelä sellaisen ihmisen kanssa, piilevät piirteeni tulevat esiin ja ne tupsahtelee sammakkoina suusta. Onni on ettei sellaisia ihmisiä lähelläni juuri ole.
 Olen myös piilevästi ujo. Varsinkin oudot paikat ja ihmiset pelottavat. Esiintyminen on kammottava painajainen, mutta yleisesti minut varmaan nähdään liiankin sosiaalisena.
 Olen varmasti myös piilevästi ärsyttävä. Tai no puoli piilevästi, koska sen minä tiedän itsekkin. Veikkaan että blogini ärsyttää monia, vaikkei sitä kukaan minulle ole sanonutkaan. Mutta jos sellainen ihminen vierailee täällä edelleen, on hän joko utelias, kateellinen tai joku joka odottaa että minun vaaleanpunainenmaailmani romahtaa.. Toisaalta odotankin josko joku joskus kommentoisi sieltä aidan toiselta puolen, jossaq ruoho on joko vihreämpää tai jo aikansa elänyttä.
 Piilevääkin enemmän minulla on kuitenkin ihan näkyviä piirteitä. Olen ärsyttävän äkkipikainen, omaa ääntä on joskus yllättävän vaikea hallita, jos kimpaannun tai innostun volat nousee heti kaakkoon. Eli on vain on tai off. Ehkä tästä syystä lapseni eivät huutooni enää hirveästi reagoi. Äitinä olen leijonaemo, voimakas suojeleva, karjuva emo joka illa tullen käärii pentunsa pesiinsä. Minun on muutenkin vaikea hillitä itseäni, enkä ole ollenkaan hyvä keskustelemaan. Vitsillä kerran heitin että musta tulisi hyvä poliitikko, mieheni oli kuolla nauruun.. hänen mielestään näillä rakentavankeskustelun taidoilla ja itse hillinnällä ei pitkälle pötkittäis..luovuin siis siitä ura valinnasta. Olen kunnianhimoinen mutta laiska. Olen edelleen sitä mieltä että minusta olisi tullut varmasti jotain suurta ja mahtavaa jos vanhempani olisivat pakottaneet minua pienenä esimerkiksi hiihtämään, juoksemaan, soittamaan jotain tai ihan mitä vain. Siinä on vain yksi mutta minua ei voi pakottaa.
Onneksi mieheni on keksinyt keinon käsitellä minua. Jos hän haluaa minun tekevän jotain hän joko pyytää, aloittaa tekemään itse tai kantaa vain mun vaatekorin mun vaatekaapin eteen. Eli vihjailee sujuvasti, ilman että käskisi minun tehdä sitä. Välittömästi kun minua käsketään, karvat nousevat pystyyn ja reagtio on päin vastainen -en todellakaan tee. 
 Epäilen että minusta on tullut luova ajan kanssa. En usko että olisin syntynyt luovaksi vaan olen oppinut sellaiseksi. En osaa edelleenkään piirtää tai maalata mutta ehkä jonain päivänä opettelen. Joskus epäilen että minulla on vain tarve olla hyvä jossain, ja juuri kunnianhimoni ansiosta olen oppinut luovaksi. Harjoitusta ja harjoitusta..
 Ajanmyötä minusta on tullut myös herkkä. Itkeä en juurikaan osaa, paitsi yksin yksinäisyydessä.. mutta kyllä minulla tunteet on, joskus vähän liikaakin. Ihmiset joista pidän, jotka päästän lähelleni ja joista välitän tekevät minusta hyvin haavoittuvaisen ja herkän. Mutta tarpeen tullen leijonaemo nostaa päänsä ja karjuu pitäen omiensa puolta. Myös monet muut ovat päässeet kuoreni sisälle, koskettaen. 
 Nyt huomaan uppoutuneeni tähän ja unohtaneeni piilevän ahdistuksen.. eli kuten olen jo ennemminkin sanonut -tämä toimii..
Nyt hilipasen saunaan ja jatkan pohdiskelua itsestäni myöhemmin, oikeastaan tässä taisi olla yhdelle kertaakin jo liikaa;)

Suurta ja mahtavaa

Haaveilin kirjoittavani jotain suurta ja mahtavaa. Mietein ja mietein, ensin en keksinyt mitään mistä olisin halunnut juuri nyt kirjoittaa, kunnes tajusin että elämä itsessään on juuri suurta ja mahtavaa.

Arki ilman sen suurempia on elämää parhaimmillaan.

Keittiöön rakentuu junarata, kaksi ilosta rakentajaa suunnittelemassa rataa. Välillä äänet kohoavat ja pieni ymmi hinaaja ilmestyy leikkiin " ei se yhteiskunta sillälailla pyöri että me kaikki täällä huudettaisiin"

Sunnuntain parhautta on kiireettömyys, monta kuppia kahvia, puoli päivää yökkäreissä, marjapiirakkaa aamupalaksi, pörröpä vaahtokylvyssä. 

Elämässä on paljon ihania kohokohtia jotka kantavat hetken, mutta arki on kuitenkin kantavampi voima. Jos arki ahdistaa aina, on jotain pielessä. Eihän se aina todellakaan mitään helppoa ole sekään, joskus viisihenkisen perheen aikatauluissa on oma järjestäminen, hiljaisien hetkien olemassa olo on vähäistä, omaa aikaa on vähän, täydellistä palanssia harvoin. Mutta miten ihana ajatus että meillä on mahdollisuus elää ihan normi arkea. Ihanaa arkea, ilman sen suurempia.

Voi kumpa muistaisimme useammin pysähtyä, antaa arjelle mahdollisuus olla elämän parasta aikaa. Olen hankkinut jälleen uusia laseja, taikalaseja. Tilanteen mukaan voi valita minkälaisena arjelle näyttäytyy. 

Olenko pörröpäinen pinkki silmäinen sosiaalinen minä, vai sinisilmäinen vähemmän pörröinen luova minä vai kenties musta kissamainen kotirouva vai väliaikais laseilla varustettu arki minä tai ihan vain minä laseilla tai ilman.

Hassua muuten miten omien kuvien julkaiseminen on muuttunut helpommaksi, joskus ajattelin etten todellakaan omia kuvia julkaise koska en pidä itseäni erityisen kuvauksellisena. Mutta näkeehän minut muutenkin, enhän minä säkki päässä kulje, joten jokainen joka minut jossain on nähnyt tietää kyllä miltä minä näytän. 

Mutta kuka tietää kuka minä oikeasti olen onkin sitten toinen kysymys, ehkä kirjoitan jonain päivänä siitä..

Takaisin aiheeseen.. Suurta ja mahtavaa löytää yllättävän helposti, kun avaa silmänsä ja katsoo ympärilleen. Ja unohtaa että sen oikeasti tarvisi olla jotain ihan mahdottoman suurta, se suuri ja mahtava kun voi juuri tällä hetkellä olla jotain pienen pientä mutta niin valtavan suurta. On se sitten mitä tahansa, mutta varmasti jokaisen elämästä löytyy jotain mikä tuntuu uskomattoman ihanalta, koskettaa kun antaa sille mahdollisuuden koskettaa.

Haastan sinut kertomaan mikä sinusta on juuri tänään suurta ja mahtavaa? Onko se arkinen sunnuntai, tulppanit maljakossa, uusi ihminen elämässä, pörröinen pää kainalossa, uusi päivä, hiljainen hetki, puhdas koti, kaunis kahvi kuppi, toivo paremmasta huomisesta, usko unelmiin tai vanha mutta silti kaikista suurin rakkaus. Kerro mikä on sinulle tänään suurta ja mahtavaa.

Ärsyttävä äiti

Sain eilen illalla kirjeen. Kuinka kauniita sanoja minun pörröpääni osaakaan kirjoittaa. Yllättävänkin usein näinkin täydelliseksi ihmiseksi kuulen nämä sanat. No vitsi vitsi.. täydellisyys on kaukana. Heräsin reilusti ennen herätyskelloa, istun ja tuijottelen tyhjyyteen miettien millainen äiti olen. Olenko vain ärsyttävä?

Äitinä en ole ainakaan sellainen minkälaiseksi joskus ehkä kuvittelin itseni. Päällimmäisenä mieleeni tulee olen liian kiireinen äiti, välillä liian väsynyt ja kiukkuinen äiti, ääneni on joko on tai off, välillä tiukka ja välillä lepsu, välilllä pullantuoksuinen ja välillä ranskalaiset äkkiä uuniiin äiti. Ehdotoman varmasti haluaisin olla parempi äiti. En tiedä miten lapset näkevät äidin, mutta ei ne varmaankaan paremmasta tiedä, eikä huonommastakaan. Voisinhan olla paljon huonompikin äiti. Aika varmasti voin kuitenkin sanoa, että omien lapsien mielestä olen kuitenkin loppu viimein maailman paras äiti. Illalla pienet kädet puristivat lujaa kädestä ja pieni suu pyysi ettet koskaan mene siitä äiti pois, pidän sua tiukasti kädestä ettet karkaa.. Voi kuinka toivoisin että vielä kymmenen vuoden päästä tuo pörröpäinen tyttö tarttuu käteeni ja pitää lujasti kiinni toivoen etten koskaan mene pois.

Äitinä oleminen ei ole helppoa. Tuskin kukaan niin kuvittelikaan, mutta kyllä minut ainakin yllätti se tunne mikä on omaan lapseen. Se on jatkuva pakahduttava rakkaus ja samaan aikaan mielettömän palan kurkkuun aiheuttava huoli. Tällä hetkellä tavoitteena on saada näistä kolmesta pörröpäästä jotensakin yhteiskuntakelpoisia. Pitää ne hengissä, antaa ruokaa, puhtaat, vaatteet ja rakkautta. En toivo heistä lääkäreitä, asianajajia, hienoja virka naisia.. toivon että jokainen löytää oman tiensä kulkea, työn mistä pitää, oman itsensä ja onnen. Toivon että he oppivat kotoa mikä elämässä on tärkeintä ja näkevät millainen on hyvä parisuhde. 

Välillä äitinä oleminen on ärsyttävää. Eilen pienimmän pörröpään sai raivon valtaan se ettei hän saanut kaupassa autokärryjä, koska olimme jo kaupan sisällä normikärryillä ja pikku kärryillä. Tuo välillä ärsyttävänkin paljon äitiinsä tullut pörröpää jaksoi puoleen väliin kauppaa raivota vääristä kärryistä. Ärsyttävä äiti käytti jälleen uhkailua ja kiristystä.

Illalla keskimmäinen pörröpää olisi halunnut istua sylissäni kun piti siirtyä kohteesta b kohteeseen a ajaen autoa. Ärsyttävä äiti ei tietenkään antanut ja tämäki pörröpää on joko oppinut siskoiltaan tai tullut äitiinsä ja jaksaa vinkua koko kymmenen kilometriä samasta aiheesta.

Illalla juuri ennen nukkumaan menoa sain tuon kauniin kirjeen, enää en edes muista mistä syystä. Mutta jälleen nyt ole ärsyttävä äiti kun hoputan laittamaan vaatteita päälle ja kiirehtimään jottei vanhin pörröpää jää taksista.

Useita kertoja päivässä olen siis ärsyttävä äiti, milloin mistäkin syystä. Ilolla odotan kymmenen vuoden murrosikä putkea jolloin olen luultavasti ärsyttävä ihan koko ajan. Nautin siis tilanteesta kun olen ärsyttävä äiti vain osan päivää, välillä 50%  päivästä, välillä vähemmän ja välillä enemmän.

Yritän olla parempi äiti, ärsyttävä mutta silti hyvä. Yritän olla kärsivällinen kun pörröpäät tappelevat kenen vuoro on avata ovi, istua etupenkillä, pelata, leikkiä milloin milläkin, kuka on saanut montakin keksiä ja kuka on sitä ja tätä. Välillä onnistun olemaan hermostumatta, useinmiten en. Yritän ymmärtää että lapselakin voi olla huono päivä, joskus onnistun, useimmiten ne sattuvat samaan aikaan minun huonon päiväni kanssa ja onnistumis prosentit on vähäisemmät. Yritän olla sanomatta koko ajan odota vähän, välillä se onnistuu ja yllätys yllätys toisinaan ne perunat on vain kuorittava ja pyykit ripustettava.Keskimmäinen pörröpää pyytää kaakaota vastaan: odota vähän. 

Harjoittelu jatkuu ja ärsyttävä äiti jatkaa kulkuaan kohti keittiötä..

Tositapahtumiin perustuva

Nämä tarinat on tosi tapahtumiin perustuvia, nämä kosketukset ovat minun tarinani. Kaksi kuukautta takana ja toivottavasti monta edessä. Yli 7000 kävijää ja monta ihanaa kommenttia. Mitä pidempään olen tätä tehnyt sitä vähempi mietin enää sitä kuka täällä käy ja kuka näitä lukee. Luultavasti kuitenkin edes joku ja kävijämäärästä päätellen enemmän kuin yksi.

Matka jatkuu, en tiedä minne, enkä tiedä mitä matkalla koskettaa milloinkin, tiedän vain että tällä hetkellä matkani on täydellistä. No okei yhtä pikku kirjaprojektia lukuun ottamatta, mutta ei mietitä sitä nyt..

Viikonloppuna olimme isoimman pörröpään kanssa yhteisellä yhdistetyllä parisuhde/ harrastus matkalla. Mieletön reissu kaikin puolin. Askartelu tapaamisessa oli huikea määrä ihania ihmisiä, ideoita, kauniita sanoja, jaettuja iloja, uusia juttuja ja vanhoja tuttuja. Muun ajan olimme ja  nautimme shoppailusta, ruuasta, juomasta, hetkestä, vapaudesta, toisistamme. Mieheni on ehdottomasti parasta matkaseuraa  ikinä. Pidämme samoista asioista, samanlaisesta tavasta olla lomalla ja yhdeksän vuoden jälkeenkin yhteiset matkat ovat ihan parhautta. Kävelemme käsi kädessä, tuijottelemme toisia kahvilassa, maistelemme toistemme ruokia, puhumme jos jaksamme, olemme hiljaa jos siltä tuntuu. Virutamme varpaita saman suhkun alla, nukumme lähekkäin ilman että kukaan kömpii väliin, nautimme hetkestä kun olemme vain me.

Retkeilyn kohokohta on kuitenkin aina sama. KOTI<3 On ihana olla, käydä ja seikkailla mutta kyllä retken jälkeen on vain mielettömän ihana avata kotiovi, nenään tupsahtaa tuttu tuoksu, laukun sisällön saa purkaa, koti täyttyy ihanista omien pörröpäiden äänistä, pyykkikone hurisee ja välillä joku tarttuu kaulaan rutistaa lujaa ja kertoo kuinka ikävä on ollut. Ja ikävä on kyllä kolmessa päiväsä ja kahdessa yössä valtavan suuri ja olen niin onnellinen kun minun ei tarvitse kokea ikävää jatkuvasti.

Perjantai aamuna kun lähetin pörröpään yksi kouluun ja vein pörröpäät kaksi ja kolme hoitoon, päiväkodin porttia sulkiessa oli kyyneleet hyvin lähellä ja teki mieli juosta takaisin hakemaan pörröpäät kotiin, mutta jos joskus haluaa nähdä jotain muutakin on osattava hetkeksi irroittaa itsensä arjesta. Onneksi minun linnut ei lennä pesästä vielä hetkeen ja taas saan olla kotona ja rutistaa ja rakastaa niitä mielinmäärin.

Surullisin mielin mietin ystävää joka lähes vuoden ajan sulki sairaalan oven jättäen joka ilta oman lapsensa toisten käsiin. Surullisin mielin elän blogin kautta toisen ystävän arkea joka sulkee joka ilta sairaalan oven jättäen pienet poikaset hoitajien luokse. Surullisin mielin mietin miltä tuntuu sulkea tuo ovi joka ilta ja sen jälkeen avata vuokra asunnon ovi, jossa huonekalut on vieraat, tuoksu on vieras ja sydämestä puutuu palanen tai kaksi. Onneksi se on hetkellistä.

Minun kodistani ei puutu mitään, minun sydämestä ei puutu illalla palasta. Minä saan itse valita lähdenkö vai jäänkö. Minun tarinani on täynnä vain oman oven sulkemista töihin lähtiessä ja lomalla hotellin oven vapaasta valinnasta avaamista. Minun oven takaa löytyy ihana pörröpäiden sekamelska, paljon rakkautta ja onnen hippusia. Minun tarinani on lähes liian hyvää ollakseen totta. 

Mutta tämä tarina on tosi, minä olen minä, minulla on minun ajatukset, tunteet ja oma tapani tehdä tätä, mutta totta on jokainen sana, jokainen ajatus, jokainen minun kosketukseni.