Tositapahtumiin perustuva

Nämä tarinat on tosi tapahtumiin perustuvia, nämä kosketukset ovat minun tarinani. Kaksi kuukautta takana ja toivottavasti monta edessä. Yli 7000 kävijää ja monta ihanaa kommenttia. Mitä pidempään olen tätä tehnyt sitä vähempi mietin enää sitä kuka täällä käy ja kuka näitä lukee. Luultavasti kuitenkin edes joku ja kävijämäärästä päätellen enemmän kuin yksi.

Matka jatkuu, en tiedä minne, enkä tiedä mitä matkalla koskettaa milloinkin, tiedän vain että tällä hetkellä matkani on täydellistä. No okei yhtä pikku kirjaprojektia lukuun ottamatta, mutta ei mietitä sitä nyt..

Viikonloppuna olimme isoimman pörröpään kanssa yhteisellä yhdistetyllä parisuhde/ harrastus matkalla. Mieletön reissu kaikin puolin. Askartelu tapaamisessa oli huikea määrä ihania ihmisiä, ideoita, kauniita sanoja, jaettuja iloja, uusia juttuja ja vanhoja tuttuja. Muun ajan olimme ja  nautimme shoppailusta, ruuasta, juomasta, hetkestä, vapaudesta, toisistamme. Mieheni on ehdottomasti parasta matkaseuraa  ikinä. Pidämme samoista asioista, samanlaisesta tavasta olla lomalla ja yhdeksän vuoden jälkeenkin yhteiset matkat ovat ihan parhautta. Kävelemme käsi kädessä, tuijottelemme toisia kahvilassa, maistelemme toistemme ruokia, puhumme jos jaksamme, olemme hiljaa jos siltä tuntuu. Virutamme varpaita saman suhkun alla, nukumme lähekkäin ilman että kukaan kömpii väliin, nautimme hetkestä kun olemme vain me.

Retkeilyn kohokohta on kuitenkin aina sama. KOTI<3 On ihana olla, käydä ja seikkailla mutta kyllä retken jälkeen on vain mielettömän ihana avata kotiovi, nenään tupsahtaa tuttu tuoksu, laukun sisällön saa purkaa, koti täyttyy ihanista omien pörröpäiden äänistä, pyykkikone hurisee ja välillä joku tarttuu kaulaan rutistaa lujaa ja kertoo kuinka ikävä on ollut. Ja ikävä on kyllä kolmessa päiväsä ja kahdessa yössä valtavan suuri ja olen niin onnellinen kun minun ei tarvitse kokea ikävää jatkuvasti.

Perjantai aamuna kun lähetin pörröpään yksi kouluun ja vein pörröpäät kaksi ja kolme hoitoon, päiväkodin porttia sulkiessa oli kyyneleet hyvin lähellä ja teki mieli juosta takaisin hakemaan pörröpäät kotiin, mutta jos joskus haluaa nähdä jotain muutakin on osattava hetkeksi irroittaa itsensä arjesta. Onneksi minun linnut ei lennä pesästä vielä hetkeen ja taas saan olla kotona ja rutistaa ja rakastaa niitä mielinmäärin.

Surullisin mielin mietin ystävää joka lähes vuoden ajan sulki sairaalan oven jättäen joka ilta oman lapsensa toisten käsiin. Surullisin mielin elän blogin kautta toisen ystävän arkea joka sulkee joka ilta sairaalan oven jättäen pienet poikaset hoitajien luokse. Surullisin mielin mietin miltä tuntuu sulkea tuo ovi joka ilta ja sen jälkeen avata vuokra asunnon ovi, jossa huonekalut on vieraat, tuoksu on vieras ja sydämestä puutuu palanen tai kaksi. Onneksi se on hetkellistä.

Minun kodistani ei puutu mitään, minun sydämestä ei puutu illalla palasta. Minä saan itse valita lähdenkö vai jäänkö. Minun tarinani on täynnä vain oman oven sulkemista töihin lähtiessä ja lomalla hotellin oven vapaasta valinnasta avaamista. Minun oven takaa löytyy ihana pörröpäiden sekamelska, paljon rakkautta ja onnen hippusia. Minun tarinani on lähes liian hyvää ollakseen totta. 

Mutta tämä tarina on tosi, minä olen minä, minulla on minun ajatukset, tunteet ja oma tapani tehdä tätä, mutta totta on jokainen sana, jokainen ajatus, jokainen minun kosketukseni.