Pörröpäät on kääritty unimajoihin. Miten hellyttävän ihana näky kun kaksi pörröistä päätä kääriytyy samaan majaan ihan vierekkäin kuin oravanpoikaset. Olemme jälleen palanneet järjestykseen että lapsille luetaan ja sen jälkeen pörröpäät menevät itse nukkumaan. Kahtena iltana kuului supatusta ja hihitystä ja oven raosta kurkisti kaksi päätä -äiti oletko siinä? Sitten vielä viimehetken pissat ja pörröpäät kipusivat samaan sänkyyn. Tänään hihitystä ei kuulunut , vaan unimaa taisi kutsua nopeasti..
Voi sitä pakahduttavaa ihanaa tunnetta kun saa peitellä pörröpäät päivän pääätteeksi, antaa ilta suukot ja olla vain onnellinen. Mun ihanat pörriäiset.
Mistä on minun pienet tytöt tehty
Unelmista utuisista,
keijupölyn kimalluksesta,
höyhenistä pehmoisista,
pitsistä, tyllistä, timanteista.
Helmistä, heteistä heiluvista,
nauhasta vaaleanpunaisesta.
Itkusta, kyynelistä, surusta,
pienistä onnen muruista.
Ilosta, onnesta, naurusta,
suuren suuresta rakkaudesta.
Niistä on minun pienet tytöt tehty<3
Surullisin mielin mietin kuinka kaikilla ei ole tähän mahdollisuutta, vaikka samanlaista pakahduttavaa rakkautta voi tuntea kyllä muutenkin ja onnellinen olla ilman lapsiakin. Minulle ne vain ovat elämää suurempaa.. Jokainen aamu on noustava, jokainen päivä jaksettava, omat murheet unohdettava, ja imuria ahkerasti talutettava. Ja vaikka kuinka rakastan noita pörröpäitä rutistella, silti nautin suunnattomasti illalla kun saan niiden silmät ja suut hetkeksi sulkeutumaan. Hetken hengähdys jotta jälleen huomenna jaksaa jatkaa.
Toivoisin että aika pysähtyisi ja saisin elää tätä hetkeä pidempään. Pelkään tulevaa, mitä jos siivet eivät kannakkaan kun on pesästä lennettävä? Muistan lapsuudesta kun minulla oli nukke joka itki kun tutin otti suusta. Muistan kuinka ajattelin miten ihana se oli tunkea kaappiin kun tutti oli hukassa, ajattelin jo silloin mitähän niille omille lapsille tehdään kun ne huutaa eikä voi niitä kaappiin tunkea.. Muistan myös ajatelleeni etten koskaan ota lemmikkiä, koska ne kuolee kuitenkin ja se on jotenkin niin äärettömän kamalaa.. mutta kyllä se tunne lapseen verrattuna on aika kaukainen, oli lemmikki kuinka rakas tahansa.
Niin pelottava elämä, miten ikinä saan pidetyä nuo hengissä.. Liian monta surullista tarinaa, liian helppo muistaa miltä voi tuntua kun mikään ei tunnu miltään ja hengittäminenkin on raskasta..Viime kevään oman lapsensa menettäneen äidin kasvot mielessä, monta liian aikaisin siipensä rikkonutta surullista tarinaa. On itsekästä tehdä lapsia, vielä itssekkäämpää on kai yrittää pitää niitä ikuisesti pesässä. Ei auta muu kuin toivoa että siivet kantaa, rutistaa lujaa kun on siihen vielä mahdollisuus, nauttia kaakao viiksistä, tahmaisista jäljistä lasipöydässä, kuraisista kengistä, lelumerestä lattialla, tuikkivista onnellisen lapsen silmistä, kyyneleistä jotka räkäisenä pyyhditään valkoiseen paitaan. Mun ihan parhaasta elämästä<3
Itsekin tänä keväänä -jälleen kerran -havahtunut siihen todellisuuteen, että lapsi tai lapset perheessä eivät ole itsestäänselvyys. Joko niitä lapsia ei todellakaan ole suotu tai ne jotka on annettu,otetaan pois liian aikaisin...tai ainakin uhka siitä on ihan käsin kosketelteltava...ja kun uhka tulee tarpeeksi lähelle, ei kyyneliltäkään voi välttyä.
VastaaPoistaJälleen kerran myös ymmärtää ja oivaltaa sen, kuinka onnekas sitä onkaan... vaikka itsekin on menetyksiä kokenut keskenmenoina.Kuitenkin ne jotka on saanut lahjoina tähän maailmaan saattaa, ovat saaneet olla ja elää terveinä normaaleja lastensairauksia lukuunottamatta. Tosin yksi pörröpää tuntui jossain vaiheessa olevan melkoinen tapaturma-magneetti...mutta niistäkin on selvitty onnekkaasti.
Kiitollisuus on siis päivän tunne ja kosketuspinta tänään sunnuntaina.
Niitä taikavoimia, enkelin siipien suojaa ja kaikkea hyvää toivon kaikille heille jotka elävät surun, uhkakuvien ja pelkojen keskellä...kaikkea hyvää toivon ihan kaikille meille... huolimatta siitä missä elämän tilanteessa olemmekaan.