Jokainen päivä kätkee sisäänsä jotain mikä koskettaa..

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Elämäni pörröpäät

Pörröpäät on kääritty unimajoihin. Miten hellyttävän ihana näky kun kaksi pörröistä päätä kääriytyy samaan majaan ihan vierekkäin kuin oravanpoikaset. Olemme jälleen palanneet järjestykseen että lapsille luetaan ja sen jälkeen pörröpäät menevät itse nukkumaan. Kahtena iltana kuului supatusta ja hihitystä ja oven raosta kurkisti kaksi päätä -äiti oletko siinä? Sitten vielä viimehetken pissat ja pörröpäät kipusivat samaan sänkyyn. Tänään hihitystä ei kuulunut , vaan unimaa taisi kutsua nopeasti..
 Voi sitä pakahduttavaa ihanaa tunnetta kun saa peitellä pörröpäät päivän pääätteeksi, antaa ilta suukot ja olla vain onnellinen. Mun ihanat pörriäiset.

Mistä on minun pienet tytöt tehty
Unelmista utuisista,
keijupölyn kimalluksesta,
höyhenistä pehmoisista,
pitsistä, tyllistä, timanteista.
Helmistä, heteistä heiluvista,
nauhasta vaaleanpunaisesta.
Itkusta, kyynelistä, surusta,
pienistä onnen muruista.
Ilosta, onnesta, naurusta,
suuren suuresta rakkaudesta.

Niistä on minun pienet tytöt tehty<3

Surullisin mielin mietin kuinka kaikilla ei ole tähän mahdollisuutta, vaikka samanlaista pakahduttavaa rakkautta voi tuntea kyllä muutenkin ja onnellinen olla ilman lapsiakin. Minulle ne vain ovat elämää suurempaa.. Jokainen aamu on noustava, jokainen päivä jaksettava, omat murheet unohdettava, ja imuria ahkerasti talutettava. Ja vaikka kuinka rakastan noita pörröpäitä rutistella, silti nautin suunnattomasti illalla kun saan niiden silmät ja suut hetkeksi sulkeutumaan. Hetken hengähdys jotta jälleen huomenna jaksaa jatkaa.
 Toivoisin että aika pysähtyisi ja saisin elää tätä hetkeä pidempään. Pelkään tulevaa, mitä jos siivet eivät kannakkaan kun on pesästä lennettävä? Muistan lapsuudesta kun minulla oli nukke joka itki kun tutin otti suusta. Muistan kuinka ajattelin miten ihana se oli tunkea kaappiin kun tutti oli hukassa, ajattelin jo silloin mitähän niille omille lapsille tehdään kun ne huutaa eikä voi niitä kaappiin tunkea.. Muistan myös ajatelleeni etten koskaan ota lemmikkiä, koska ne kuolee kuitenkin ja se on jotenkin niin äärettömän kamalaa.. mutta kyllä se tunne lapseen verrattuna on aika kaukainen, oli lemmikki kuinka rakas tahansa.
 Niin pelottava elämä, miten ikinä saan pidetyä nuo hengissä.. Liian monta surullista tarinaa, liian helppo muistaa miltä voi tuntua kun mikään ei tunnu miltään ja hengittäminenkin on raskasta..Viime kevään oman lapsensa menettäneen äidin kasvot mielessä, monta liian aikaisin siipensä rikkonutta surullista tarinaa. On itsekästä tehdä lapsia, vielä itssekkäämpää on kai yrittää pitää niitä ikuisesti pesässä. Ei auta muu kuin toivoa että siivet kantaa, rutistaa lujaa kun on siihen vielä mahdollisuus, nauttia kaakao viiksistä, tahmaisista jäljistä lasipöydässä, kuraisista kengistä, lelumerestä lattialla, tuikkivista onnellisen lapsen silmistä, kyyneleistä jotka räkäisenä pyyhditään valkoiseen paitaan. Mun ihan parhaasta elämästä<3


torstai 27. maaliskuuta 2014

Piilevä ahdistus

Joskus vaan ei huvita, ei sitten oikein mikään.. ei huvita edes vaan olla möllöttää kun ei vaan huvita sekään. Tavallaan olisi paljon asioita mitä haluaisi tehdä mutta kun ei huvita. Harrastin pakko siivoamista, yleensä se auttaa ja tekemällä vaan jotain piristyy, mutta tänään sekään ei tuntunut auttavan. Varsinaisesti minua ei vaivaa mikään, joten tein itselleni diagnoosin Piilevä ahdistus. Se on niin piilevää ettei sitä huomaa itsekkään. Olen nyös piilevästi muutakin, esimerkiksi piilevästi viisas;) en siis varsinaisesti mutta joskus yllätyn itsekki että olipas hieno ajatus.
Olisi mukva kirjoittaa jotain fiksua, mutta en minä voi nyt tässä teille fiksuksi muuttua kun se on vain mun piilevä ominaisuus..Se on jotain sellaista mikä ilmenee siis vain vahingossa, piilevät jutut ovat siis ei hallittavia piirteitä. Ne vaan tupsahtelee, ehkä niiden kanssa voi oppia elämään ja hillitsemään. Varsinkin negatiivisia piileviä piirteitä on hyvä oppia hillitsemään ja olla ruokkimatta niitä jottei ne kasva liian näkyviksi, koska sittenhän ne ei ole enään piileviä.
 Omistan paljon, liian paljon negatiivisia piileviä piirteitä ja niiden hillitseminen on toisinaan todella vaikeaa. Esimerkiksi jos en pidä jostain ihmisestä, minun on ihan äärettömän vaikea oppia pitämään sellaisesta ihmisestä. Voin tulla toimeen, mutta liian lähelä sellaisen ihmisen kanssa, piilevät piirteeni tulevat esiin ja ne tupsahtelee sammakkoina suusta. Onni on ettei sellaisia ihmisiä lähelläni juuri ole.
 Olen myös piilevästi ujo. Varsinkin oudot paikat ja ihmiset pelottavat. Esiintyminen on kammottava painajainen, mutta yleisesti minut varmaan nähdään liiankin sosiaalisena.
 Olen varmasti myös piilevästi ärsyttävä. Tai no puoli piilevästi, koska sen minä tiedän itsekkin. Veikkaan että blogini ärsyttää monia, vaikkei sitä kukaan minulle ole sanonutkaan. Mutta jos sellainen ihminen vierailee täällä edelleen, on hän joko utelias, kateellinen tai joku joka odottaa että minun vaaleanpunainenmaailmani romahtaa.. Toisaalta odotankin josko joku joskus kommentoisi sieltä aidan toiselta puolen, jossaq ruoho on joko vihreämpää tai jo aikansa elänyttä.
 Piilevääkin enemmän minulla on kuitenkin ihan näkyviä piirteitä. Olen ärsyttävän äkkipikainen, omaa ääntä on joskus yllättävän vaikea hallita, jos kimpaannun tai innostun volat nousee heti kaakkoon. Eli on vain on tai off. Ehkä tästä syystä lapseni eivät huutooni enää hirveästi reagoi. Äitinä olen leijonaemo, voimakas suojeleva, karjuva emo joka illa tullen käärii pentunsa pesiinsä. Minun on muutenkin vaikea hillitä itseäni, enkä ole ollenkaan hyvä keskustelemaan. Vitsillä kerran heitin että musta tulisi hyvä poliitikko, mieheni oli kuolla nauruun.. hänen mielestään näillä rakentavankeskustelun taidoilla ja itse hillinnällä ei pitkälle pötkittäis..luovuin siis siitä ura valinnasta. Olen kunnianhimoinen mutta laiska. Olen edelleen sitä mieltä että minusta olisi tullut varmasti jotain suurta ja mahtavaa jos vanhempani olisivat pakottaneet minua pienenä esimerkiksi hiihtämään, juoksemaan, soittamaan jotain tai ihan mitä vain. Siinä on vain yksi mutta minua ei voi pakottaa.
Onneksi mieheni on keksinyt keinon käsitellä minua. Jos hän haluaa minun tekevän jotain hän joko pyytää, aloittaa tekemään itse tai kantaa vain mun vaatekorin mun vaatekaapin eteen. Eli vihjailee sujuvasti, ilman että käskisi minun tehdä sitä. Välittömästi kun minua käsketään, karvat nousevat pystyyn ja reagtio on päin vastainen -en todellakaan tee. 
 Epäilen että minusta on tullut luova ajan kanssa. En usko että olisin syntynyt luovaksi vaan olen oppinut sellaiseksi. En osaa edelleenkään piirtää tai maalata mutta ehkä jonain päivänä opettelen. Joskus epäilen että minulla on vain tarve olla hyvä jossain, ja juuri kunnianhimoni ansiosta olen oppinut luovaksi. Harjoitusta ja harjoitusta..
 Ajanmyötä minusta on tullut myös herkkä. Itkeä en juurikaan osaa, paitsi yksin yksinäisyydessä.. mutta kyllä minulla tunteet on, joskus vähän liikaakin. Ihmiset joista pidän, jotka päästän lähelleni ja joista välitän tekevät minusta hyvin haavoittuvaisen ja herkän. Mutta tarpeen tullen leijonaemo nostaa päänsä ja karjuu pitäen omiensa puolta. Myös monet muut ovat päässeet kuoreni sisälle, koskettaen. 
 Nyt huomaan uppoutuneeni tähän ja unohtaneeni piilevän ahdistuksen.. eli kuten olen jo ennemminkin sanonut -tämä toimii..
Nyt hilipasen saunaan ja jatkan pohdiskelua itsestäni myöhemmin, oikeastaan tässä taisi olla yhdelle kertaakin jo liikaa;)


sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Suurta ja mahtavaa

Haaveilin kirjoittavani jotain suurta ja mahtavaa. Mietein ja mietein, ensin en keksinyt mitään mistä olisin halunnut juuri nyt kirjoittaa, kunnes tajusin että elämä itsessään on juuri suurta ja mahtavaa.
Arki ilman sen suurempia on elämää parhaimmillaan.

Keittiöön rakentuu junarata, kaksi ilosta rakentajaa suunnittelemassa rataa. Välillä äänet kohoavat ja pieni ymmi hinaaja ilmestyy leikkiin " ei se yhteiskunta sillälailla pyöri että me kaikki täällä huudettaisiin"
Sunnuntain parhautta on kiireettömyys, monta kuppia kahvia, puoli päivää yökkäreissä, marjapiirakkaa aamupalaksi, pörröpä vaahtokylvyssä. 

Elämässä on paljon ihania kohokohtia jotka kantavat hetken, mutta arki on kuitenkin kantavampi voima. Jos arki ahdistaa aina, on jotain pielessä. Eihän se aina todellakaan mitään helppoa ole sekään, joskus viisihenkisen perheen aikatauluissa on oma järjestäminen, hiljaisien hetkien olemassa olo on vähäistä, omaa aikaa on vähän, täydellistä palanssia harvoin. Mutta miten ihana ajatus että meillä on mahdollisuus elää ihan normi arkea. Ihanaa arkea, ilman sen suurempia.

Voi kumpa muistaisimme useammin pysähtyä, antaa arjelle mahdollisuus olla elämän parasta aikaa. Olen hankkinut jälleen uusia laseja, taikalaseja. Tilanteen mukaan voi valita minkälaisena arjelle näyttäytyy. 
Olenko pörröpäinen pinkki silmäinen sosiaalinen minä, vai sinisilmäinen vähemmän pörröinen luova minä vai kenties musta kissamainen kotirouva vai väliaikais laseilla varustettu arki minä tai ihan vain minä laseilla tai ilman.

Hassua muuten miten omien kuvien julkaiseminen on muuttunut helpommaksi, joskus ajattelin etten todellakaan omia kuvia julkaise koska en pidä itseäni erityisen kuvauksellisena. Mutta näkeehän minut muutenkin, enhän minä säkki päässä kulje, joten jokainen joka minut jossain on nähnyt tietää kyllä miltä minä näytän. 

Mutta kuka tietää kuka minä oikeasti olen onkin sitten toinen kysymys, ehkä kirjoitan jonain päivänä siitä..

Takaisin aiheeseen.. Suurta ja mahtavaa löytää yllättävän helposti, kun avaa silmänsä ja katsoo ympärilleen. Ja unohtaa että sen oikeasti tarvisi olla jotain ihan mahdottoman suurta, se suuri ja mahtava kun voi juuri tällä hetkellä olla jotain pienen pientä mutta niin valtavan suurta. On se sitten mitä tahansa, mutta varmasti jokaisen elämästä löytyy jotain mikä tuntuu uskomattoman ihanalta, koskettaa kun antaa sille mahdollisuuden koskettaa.
Haastan sinut kertomaan mikä sinusta on juuri tänään suurta ja mahtavaa? Onko se arkinen sunnuntai, tulppanit maljakossa, uusi ihminen elämässä, pörröinen pää kainalossa, uusi päivä, hiljainen hetki, puhdas koti, kaunis kahvi kuppi, toivo paremmasta huomisesta, usko unelmiin tai vanha mutta silti kaikista suurin rakkaus. Kerro mikä on sinulle tänään suurta ja mahtavaa.





torstai 20. maaliskuuta 2014

Ärsyttävä äiti


Sain eilen illalla kirjeen. Kuinka kauniita sanoja minun pörröpääni osaakaan kirjoittaa. Yllättävänkin usein näinkin täydelliseksi ihmiseksi kuulen nämä sanat. No vitsi vitsi.. täydellisyys on kaukana. Heräsin reilusti ennen herätyskelloa, istun ja tuijottelen tyhjyyteen miettien millainen äiti olen. Olenko vain ärsyttävä?

Äitinä en ole ainakaan sellainen minkälaiseksi joskus ehkä kuvittelin itseni. Päällimmäisenä mieleeni tulee olen liian kiireinen äiti, välillä liian väsynyt ja kiukkuinen äiti, ääneni on joko on tai off, välillä tiukka ja välillä lepsu, välilllä pullantuoksuinen ja välillä ranskalaiset äkkiä uuniiin äiti. Ehdotoman varmasti haluaisin olla parempi äiti. En tiedä miten lapset näkevät äidin, mutta ei ne varmaankaan paremmasta tiedä, eikä huonommastakaan. Voisinhan olla paljon huonompikin äiti. Aika varmasti voin kuitenkin sanoa, että omien lapsien mielestä olen kuitenkin loppu viimein maailman paras äiti. Illalla pienet kädet puristivat lujaa kädestä ja pieni suu pyysi ettet koskaan mene siitä äiti pois, pidän sua tiukasti kädestä ettet karkaa.. Voi kuinka toivoisin että vielä kymmenen vuoden päästä tuo pörröpäinen tyttö tarttuu käteeni ja pitää lujasti kiinni toivoen etten koskaan mene pois.

Äitinä oleminen ei ole helppoa. Tuskin kukaan niin kuvittelikaan, mutta kyllä minut ainakin yllätti se tunne mikä on omaan lapseen. Se on jatkuva pakahduttava rakkaus ja samaan aikaan mielettömän palan kurkkuun aiheuttava huoli. Tällä hetkellä tavoitteena on saada näistä kolmesta pörröpäästä jotensakin yhteiskuntakelpoisia. Pitää ne hengissä, antaa ruokaa, puhtaat, vaatteet ja rakkautta. En toivo heistä lääkäreitä, asianajajia, hienoja virka naisia.. toivon että jokainen löytää oman tiensä kulkea, työn mistä pitää, oman itsensä ja onnen. Toivon että he oppivat kotoa mikä elämässä on tärkeintä ja näkevät millainen on hyvä parisuhde. 

Välillä äitinä oleminen on ärsyttävää. Eilen pienimmän pörröpään sai raivon valtaan se ettei hän saanut kaupassa autokärryjä, koska olimme jo kaupan sisällä normikärryillä ja pikku kärryillä. Tuo välillä ärsyttävänkin paljon äitiinsä tullut pörröpää jaksoi puoleen väliin kauppaa raivota vääristä kärryistä. Ärsyttävä äiti käytti jälleen uhkailua ja kiristystä.

Illalla keskimmäinen pörröpää olisi halunnut istua sylissäni kun piti siirtyä kohteesta b kohteeseen a ajaen autoa. Ärsyttävä äiti ei tietenkään antanut ja tämäki pörröpää on joko oppinut siskoiltaan tai tullut äitiinsä ja jaksaa vinkua koko kymmenen kilometriä samasta aiheesta.

Illalla juuri ennen nukkumaan menoa sain tuon kauniin kirjeen, enää en edes muista mistä syystä. Mutta jälleen nyt ole ärsyttävä äiti kun hoputan laittamaan vaatteita päälle ja kiirehtimään jottei vanhin pörröpää jää taksista.

Useita kertoja päivässä olen siis ärsyttävä äiti, milloin mistäkin syystä. Ilolla odotan kymmenen vuoden murrosikä putkea jolloin olen luultavasti ärsyttävä ihan koko ajan. Nautin siis tilanteesta kun olen ärsyttävä äiti vain osan päivää, välillä 50%  päivästä, välillä vähemmän ja välillä enemmän.

Yritän olla parempi äiti, ärsyttävä mutta silti hyvä. Yritän olla kärsivällinen kun pörröpäät tappelevat kenen vuoro on avata ovi, istua etupenkillä, pelata, leikkiä milloin milläkin, kuka on saanut montakin keksiä ja kuka on sitä ja tätä. Välillä onnistun olemaan hermostumatta, useinmiten en. Yritän ymmärtää että lapselakin voi olla huono päivä, joskus onnistun, useimmiten ne sattuvat samaan aikaan minun huonon päiväni kanssa ja onnistumis prosentit on vähäisemmät. Yritän olla sanomatta koko ajan odota vähän, välillä se onnistuu ja yllätys yllätys toisinaan ne perunat on vain kuorittava ja pyykit ripustettava.Keskimmäinen pörröpää pyytää kaakaota vastaan: odota vähän. 

Harjoittelu jatkuu ja ärsyttävä äiti jatkaa kulkuaan kohti keittiötä..

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Tositapahtumiin perustuva

Nämä tarinat on tosi tapahtumiin perustuvia, nämä kosketukset ovat minun tarinani. Kaksi kuukautta takana ja toivottavasti monta edessä. Yli 7000 kävijää ja monta ihanaa kommenttia. Mitä pidempään olen tätä tehnyt sitä vähempi mietin enää sitä kuka täällä käy ja kuka näitä lukee. Luultavasti kuitenkin edes joku ja kävijämäärästä päätellen enemmän kuin yksi.

Matka jatkuu, en tiedä minne, enkä tiedä mitä matkalla koskettaa milloinkin, tiedän vain että tällä hetkellä matkani on täydellistä. No okei yhtä pikku kirjaprojektia lukuun ottamatta, mutta ei mietitä sitä nyt..

Viikonloppuna olimme isoimman pörröpään kanssa yhteisellä yhdistetyllä parisuhde/ harrastus matkalla. Mieletön reissu kaikin puolin. Askartelu tapaamisessa oli huikea määrä ihania ihmisiä, ideoita, kauniita sanoja, jaettuja iloja, uusia juttuja ja vanhoja tuttuja. Muun ajan olimme ja  nautimme shoppailusta, ruuasta, juomasta, hetkestä, vapaudesta, toisistamme. Mieheni on ehdottomasti parasta matkaseuraa  ikinä. Pidämme samoista asioista, samanlaisesta tavasta olla lomalla ja yhdeksän vuoden jälkeenkin yhteiset matkat ovat ihan parhautta. Kävelemme käsi kädessä, tuijottelemme toisia kahvilassa, maistelemme toistemme ruokia, puhumme jos jaksamme, olemme hiljaa jos siltä tuntuu. Virutamme varpaita saman suhkun alla, nukumme lähekkäin ilman että kukaan kömpii väliin, nautimme hetkestä kun olemme vain me.

Retkeilyn kohokohta on kuitenkin aina sama. KOTI<3 On ihana olla, käydä ja seikkailla mutta kyllä retken jälkeen on vain mielettömän ihana avata kotiovi, nenään tupsahtaa tuttu tuoksu, laukun sisällön saa purkaa, koti täyttyy ihanista omien pörröpäiden äänistä, pyykkikone hurisee ja välillä joku tarttuu kaulaan rutistaa lujaa ja kertoo kuinka ikävä on ollut. Ja ikävä on kyllä kolmessa päiväsä ja kahdessa yössä valtavan suuri ja olen niin onnellinen kun minun ei tarvitse kokea ikävää jatkuvasti.

Perjantai aamuna kun lähetin pörröpään yksi kouluun ja vein pörröpäät kaksi ja kolme hoitoon, päiväkodin porttia sulkiessa oli kyyneleet hyvin lähellä ja teki mieli juosta takaisin hakemaan pörröpäät kotiin, mutta jos joskus haluaa nähdä jotain muutakin on osattava hetkeksi irroittaa itsensä arjesta. Onneksi minun linnut ei lennä pesästä vielä hetkeen ja taas saan olla kotona ja rutistaa ja rakastaa niitä mielinmäärin.

Surullisin mielin mietin ystävää joka lähes vuoden ajan sulki sairaalan oven jättäen joka ilta oman lapsensa toisten käsiin. Surullisin mielin elän blogin kautta toisen ystävän arkea joka sulkee joka ilta sairaalan oven jättäen pienet poikaset hoitajien luokse. Surullisin mielin mietin miltä tuntuu sulkea tuo ovi joka ilta ja sen jälkeen avata vuokra asunnon ovi, jossa huonekalut on vieraat, tuoksu on vieras ja sydämestä puutuu palanen tai kaksi. Onneksi se on hetkellistä.

Minun kodistani ei puutu mitään, minun sydämestä ei puutu illalla palasta. Minä saan itse valita lähdenkö vai jäänkö. Minun tarinani on täynnä vain oman oven sulkemista töihin lähtiessä ja lomalla hotellin oven vapaasta valinnasta avaamista. Minun oven takaa löytyy ihana pörröpäiden sekamelska, paljon rakkautta ja onnen hippusia. Minun tarinani on lähes liian hyvää ollakseen totta. 

Mutta tämä tarina on tosi, minä olen minä, minulla on minun ajatukset, tunteet ja oma tapani tehdä tätä, mutta totta on jokainen sana, jokainen ajatus, jokainen minun kosketukseni.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Onnessa kiinni

Ystävänpäivä kukat ovat kuihtuneet mutta onneksi tosi ystävyys ei kuihdu koskaan. Vaikka viime aikoina hermojani on hieman koeteltu olen elossa taas.
Kiitos ihanien kommenttejen ja ystävien<3
Kuten jo sunnuntaina kirjoitin, päätin piristyä ja mennä eteen päin, täällä ollaan ja hyvin pyyhkii taas.
En toki kiellä etteikö enään harmittaisi, mutta olen jälleen suunnannut katseeni muihin elämän tärkeisiin juttuihin. 
Työssäni kohtaan paljon ihmisiä, monenlaisia murheita. Läheisensä menettäneitä, parisuhteensa kadottaneita, elämän kolhineita, väsyneitä, sairaita, katkeria, surun murtamia. Jokainen tarina koskettaa jokainen hetki antaa ajateltavaa, minä olen täällä ja minulla on kaikki niin hyvin kuin olla vain voi. Ei yksi kirjan julkaisun viimästyminen ketään todella satuta, ehkä hetkellisesti heikentää mutta ei todellakaan pysyvästi.
Vaikeuksien tarkoitushan on vain pysäyttää jotta näkisit taas kaiken kauniin ja oikeasti koskettavan.
Rutistan mun pörröpäitä, rakastan niitä lujasti, anna kaikkeni, unohdan typerät murheet, elän hetkessä ja pidän lujasti kii -mun onnesta.


sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Kohti valoa

Elinen auringonpaiste sai tulppaanit kurkistamaan kohti valoa.
Tänään minäkin ajattelin varovasti kurkistaa kohti valoa, vaikka tänään aurinko ei paistakkaan.
Pörröpäät numero 1 ja 3 päättivät lähteä mummolle yökylään. Joten vain pörröpää 2 on kotona, nautin rauhallisesta aamusta. Hyvin harvoin on aikaa vain juoda kahvia, ilman riitojen selvittelyä, jatkuvia palveluja ja lähes täysin hiljaisessa kodissa.
En voi sanoa että olisin täysin ketutuksesta selvinnyt, mutta olen nyt ajatellut kurkistaa tulppaanin lailla eteen päin. 



 Eilinen päivä tuoksui palaneelle popcornille, työpaikan avaimet jäi kotiin, päikkärit jäi ottamatta ja monen monta pientä ärsytystä. Onneksi lepäsin töissä muutaman tunnin. Illalla olin jo kerännyt kasan ärsytyksiä ja oli räjähdys pisteessä. Kun olen sillä tuulella suljen silmäni kaikelta ja näen vain epäjärjestyksessä olevat tavarat, liikaa ääntä pitävän pyykkikoneen, täyden pyykkitelineen, pölykoirat lattialla, likaiset sohvanpäälliset. Kuinka ollakkaan näinä päivinä myös lapsen ovat kärtyisempiä ja vaatimukset hipoo huippuaan, tavarat tipahtavat lattialle, vaatteet on kurassa ja kaikki haluaa leikkiä yksin just samalla lelulla. Koira on rapainen ja kylpyhuoneen lattia täynnä kuraisia vaatteita ja hiekan jyvät tarttuu jalkoihin. Joka kerta kun yritin mennä sohvalle, joku oli vailla jotain, puhelin soi tai pyykkikone aloitti linkouksen ja voin kertoa että koska se on rikki koko kämppä tärisee ja melu on sitä luokkaa että keittiössä ei kuule mitä toinen puhuu vieressä. Ehkä ensi viikolla se lähtee huoltoon, sitä ennen on kuitenkin korit saatava tyhjäksi.

Mutta illalla kurkistus ystävän blogiin. Pieni Pekka oli käynyt elämänsä ensimmäisessä kylvyssä ja pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta pojat voivat hyvin. Hengitäminenkin sujui jo kivasti. En tiedä mutta huomasn hymyileväni puhelimen näytöllä olevalle Pekalle. Hymy levisi koko kehoon ja minusta tuntui niin hyvältä. Olin niin onnellinen tuon pienen pojan elämän ensimmäisestä kylvystä. 
 Samalla heräsin taas omaan turhamaisuuteen. Minä en voi sitä kirjaa taittaa, se ei ole minun syy, ei mieheni syy, ei kenenkään läheiseni syy että taittaja on "unohtanut" sen taittaa. Vaikka se kuinka harmittaa, ei tilanne mörkötuulella kuitenkaan parane. Eteen päin on mentävä. Jos pienet miehet taistelevat urheasti, on tämän rouvankin otettava mallia pienistä miehistä ja kurkistettava kohti valoa<3 

Ei se kuulkaas tämä yhteiskunta sillai pyöri että kaikki olis vaan mörköjä, jonkun oli oltava perjantaina lipunmyyjänäkin. Hauska kokemus vaikka kyllä mä taidan kuiteskin kampaajana pysyä;)



perjantai 7. maaliskuuta 2014

Lätäkön reunalla

Seison lätäkön reunalla, lätäkön pinta heijastaa surullisen ilmeen, pisarat rikkoo pinnan muodostaen kauniita rinkuloita. Mieli tekisi hypätä lätäkköön ja antaa kiukun roiskua. 
Mutta seison vain ja tuijotan pisaroita jotka putoilee, itkisinkö?
Ei en itke, vaikka mieli tekisikin, olen siinä vain niin hirmu huono.
Vedän raikasta ilmaa sisään. Huutaisinko? 
Ei en huuda, olen vain ja odotan että tuuli pyyhkisi kiukkuiset ajatukset päästäni.
Suuntaan katseeni toiseen lätäkössä seisojaan, kieltäisinkö?
Ei en kiellä, mitä sitten vaikka housunlahkeet kastuvat, mitä sitten vaikka hanskat kastuvat.
Ei sillä ole mitään väliä jos toinen hymyilee.
Ei mitään väliä.



Pörröpää rakastaa kuravellin keittoa, lätäköstä vettä ja ojanpientareelta kiviä, kovaa hämmentämistä ja ihana rapa roiskuu. Hymyilen tuolle ihmeelliselle pikku ystävälle jota ei sade haittaa ja joka on onnellinen siitä että jalkaan saa laittaa kumisaappaat.



 Sisällä pörröpää kiipeää syliin ja kysyy äitii saisko vähän rakkautta? Se on meidän yhteinen juttu jossa halataan lujaa tuntien valtavan rakkauden määrän. Välillä kysymme myös oliko vielä rakkautta jäljellä? Sitten näytetään käsillä kuinka paljon sitä on.. ja sitä on aina, vaikka välillä ketuttaakin kun jugurtit on seinässä;)


Pikku hiljaa vi...us alkaa hieman laantua, vaikka edelleen mieli on maassa..näetkö hieman hymyä on kuitenkin jo näkyvissä.. 

torstai 6. maaliskuuta 2014

Palaset rakoilee

Ei se lähde vaikka mitä teen, ulkona myrskyää ja tunne on sama myös sisällä. Päivä on mennyt itseä kasassa pidellen, en tiedä itkiskö vai nauraisko, huutaisko vähän vai mitä tässä tekisi.. ikävä kyllä ei ole ketään johon tätä purkaa, olen yksin.

Kirjaprojekti on siis totaali jäissä, tai mistäs minä sitä varsinaisesti tiedän kun ei sitä tiedä kuin taittaja itse, mutta yhteys on hitokseen heikko. Uutta taittajaa odotellessa..että näillä mennään ja suunnitelmia laitetaan uusiks kaikinpuolin. Ehkä lähetän jällen 80:ntä sähköpostia, ehkä odotan ja odotan ja toivon ja toivon.

Olen muuten loistava hakemaan kaikesta negatiivisimman puolen, sille tielle kun lähden minusta saa kyllä ehkä maailman vit..simman ihmisen. Lasten kanssa yritän olla normaali, mitä nyt normi kaaoksen keskellä pinna saattaa palaa pikkuisen astetta helpommalla.. muuten en jaksa enää esittää. Vaivun nyt hetkelliseen synkkyyteen ja yritän keräillä palaset taas huomenna tai yli huomenna tai jonain päivänä kasaan..

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Hitokseen VIT...aa

Huonosti nukuttu yö jatkuu aamulla hitonmoisella päänsäryllä joka on höystetty erinäisillä muilla säryillä. Ihana vapaa päivä vaihtuu siis kärtyiseen äitiin. Odottamani viesti vaihtui paskoihin uutisiin. Tällä hetkellä tekee mieli vähän purra ranteita, koska fyysinen kipukin tuntuu henkistä kipua paremmalta. No en nyt oikeasti ajatellut mutta vitu.. ksen määrä on nyt sitä luokkaa että voin kertoa että ei ole herttaista kuultavaa kun pörröpää numero yksi nakkoo jugurttia pitkin seiniä syystä että lusikkaan ei tule tarpeeksi jugurttia. Minun silmilläni jugurttia näyttää olevan ihan riittävästi pitkin seiniä.

Tänään suosittelen pysymään minusta kaukana. Räjähdysvaara.
Tekis niin mieli mennä linjoja pitkin pikkusen kylään, luojaa voi kiittää se henkilö jonka puhelinnumeroa/ koti osoitetta minulla ei ole. Sähköpostia on vaikea lähettää, jotta todellinen tunnetilani tulisi tarpeeksi selväksi. Joo tiedän olen hitokseen lapsellinen ja aikuismainen käyttäytyminen on nyt kyllä todella hukassa. Asiat pystyy varmasti selvittämään joo.. ja luultavasti muutaman päivän päästä tai muutaman viikon tai kuukaude päästä minusta on tullut taas normaali.. varmaan jonain päivänä.

Yritän muistuttaa itseäni ettei ole hengen hätää, kukaan ei kuole ja ongelma on lähinnä minun. Mutta miten tästä vi..sta pääsen eroon onkin sitten toinen kysymys. Luultavasti seuraava tunnetila on hitokseen itkevä epätoivoinen nainen. Se olisikin tietty jotain uutta tässä osoitteessa kun se ei ole minulle ominaisin piirre. Mutta ehkä miehini kannattaa nyt vain miettiä että vaihtelu virkistää.

Tämän lyhyen tekstin aikana olen pyyhkinyt pyllyä, antanut mehua, hakenut jugurttia, taikonut paahtoleipää, pyyhkinyt jugurtit seinästä, lattiasta, tuolista, pöydästä, valmistanut vaahto kylvyn, vaihtanut kanavaa, keittänyt kahvia ja taas kuulu äitiiii...

Tänään en jaksaisi, juuri nyt haluaisin vain nukkua tämän pikku ongelman ohi. Mutta tänäänkin minä olen äiti ja nyt haen paperia..

Anteeksi etten jaksa olla nyt kiitollinen ja onnellinen. Antakaa minulle päivä tai pari aikaa olla ärsyttävä.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Ahdistus

Välillä ahdistaa niin hitokseen. Huomaan itsestäni ahdistuksen merkit, kun heräilen yöllä ja aamulla jo ennen herätyskelloa. Väsyttää mutta olen liian levoton nukkuakseni. Päivisin ahdistus ilmenee kipuna ja hengittäminenkin tuntuu raskaalta..Odotan ja odotan. Rutiinin omaisesti selviän päivän pakollisista töistä. Tiskikoneen tyhjennys, kahvin keittäminen, aamupala, pyykkikoneen täyttäminen, pyykkejen ripustus, vaattteet päälle, pyllyn pyyhintä, mehua, paperia, kyniä, leluja, ruokaa, taas pyykkejä, kahvia.. Niin se päivä kulkee vaikka en nyt jaksaisikaan kulkea sen mukana. Vihaan tätä piirrettä itsessäni, minun on vaikea olla ahdistumatta. 
Lähetän jälleen sähköpostia, odotan ja odotan.. vastausta ei kuulu. Ahdistun lisää.
Miksi ahdistua asioista joille en voi tehdä mitään? Järjetöntä, mutta välillä on niin vaikea hallita itseä. Tiedän itsekkin että en saa mennä tähän mukaan, en saa antaa yhden asian johon en voi vaikuttaa kaataa koko palettia. Minulla ei ole varaa siihen, jokaisesta päivästä on selvittävä, jokainen tunti elettävä ja jokainen pakollinen asia hoidettava. Työ on loistava paikka levätä, siellä minulla ei ole aikaa miettiä. Iltaisin olen niin väsynyt, että ahdistuminen on helpompaa joka takaa huonot yö unet, joka taas aiheuttaa sen että ahdistus jatkuu aamulla. Oravanpyörä.

Pysähdyn. Kuuntelen pienimmän pöröpään "kirjoittavan" hello kitty päiväkirjaa.. Pienen pientä suttua ja suu lukee samaan aikaan -rakkauksia äidille<3 Mistä tiesitkin että sitä minä juuri tarvitsen. Hetken tuntuu helpommalta hengittää. 

Ei minun maailmani kaadu. Minun elämäni on täydellistä. Minä itse en vain kykene olemaan niin täydellinen, kuin haluaisin. Välillä minä en vain itse sovi kuvaan. Kumpa osaisin hallita itseäni paremmin, kumpa osaisin olla vain tyytyväinen ja antaa asioiden joille en voi mitään olla.

Jonain päivänä huomaan tämänkin ahdistuksen olleen turhaa, miksi kulutan siis turhaa energiaa. 

Annan pörröpään keittää soppaa, vaikka vesi kaatuu pöydälle, en välitä, hymyilen tuolle pienelle pörröpäälle joka ei turhia murehdi, elämä näyttää ihanalta kun kupissa on vettä ja pöydällä on lätäkkö. Pinkki muovilusikka lähestyy suuta -äitii sukkuli auki. Puuhella sanoo piip, ruoka on valmista. Räkä valuu nenästä, mutta se ei pientä pörröpäätä haittaa. 

En haluaisi hukata aikaa. Jonain päivänä tuo pörröpää kasvaa isoksi ja näyttää mulle sentteriä kun elämä ei mene niin kuin hän haluaa. Muovilusikka vaihtuu käteen, joka ei anna, vaan ottaa -mielellään rahaa.
Päiväkirjan sivuille ei enää kirjoiteta rakastan sua äiti, vaan rakkauden kohde on varmaan joku pörröpäinen poika jonka kengistä jää lätäkkö mun eteisen kuluneeseen lattiaan. Puuhella ei sano enää mielikuvituksellisesti piip, luultavasti sama ääni lähtee minun jo siinä vaiheessa eläköityneestä i phonesta ja viestissä pyydetään lisä aikaa olla jossain muualla kuin kotona.

Odottavan aika on pitkä mutta pienen lapsen äidin aika katoaa liian nopeaa. Lätäköt pöydässä on suolaisempia.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Loppu viikonloppu

Kohti uutta viikkoa mennään jännittävin mielin.. 
Josko alkuviikosta lupaukset täyttyisivät, odottavan aika on vaan niin hitokseen pitkä.
Mieliala seilaa kun tuuliviiri,onnesta, harmituksen kautta pikku masennuksen kierto reittiä takaisin onneen.
Pyörin aika pitkälti täällä kotona ja pyörittelen näitä pikkuisia elämän kolhujani päässäni, hitokseen olis mukava latoa tähän nyt kaikki, mutta sitä en voi tehdä..
Terapian tarpeessa;)
Siispä tänään kaivoin tussit esiin ja purin ketutusta värittämiseen, siitä on tovi kun olen tusseilla väritellyt ja hetken epäilin että osaanko edes enää, mutta mikä pakahduttava onnen tunne kun huomaa onnsituvansa. Ja kylllä se taas terapiana toimi. Muutama kuva siis ihan huvin vuoksi väriteltynä, ehkä niistä jotain syntyy kun kerkeän taas hetkeksi istahtaa.



Ja sitten uusin ystävä.. Tatuointia hääpäivän kunniaksi. Kauan tekstin kanssa pähkäilimme, mutta tähän lauseeseen palaamme aina uudelllen, en muista mistä tämän hokeminen alkoi, mutta edelleen jääkaapin ovessa on post it lappu johon olen sen kirjoittanut. Se on vain niin valtavan suuri<3
Siitä se ajatus sitten lähti ja nyt molemmilla on samassa kohtaa sama teksti.


Ihmeparantumista ei koettu joten hääpäivän vietto vaihtui perheen kanssa vietettyyn aikaan, ei huono sekään. Siivoilua, ruokaa, putousta ja herkuttelua.
Kaikin puolin siis onnistunut viikonloppu vaikka ei se ihan suunnitellusti mennytkään, eihän se yleensä mene.
Ylpeänä voin kuitenkin sanoa että olen kehittynyt pettymysten hallinnassa hyvinkin paljon. Joskus ei niin kovin kauaakaan sitten olisin reagoinut hieman erillälailla, mutta joko mulla on lääkitys kohdillaan tai musta on tullut vaan kehittyneempi muoto;) Olkoon nyt kumpi vaan se on hyvä se. Vieläkö saan ton yhden asian hallintaan on elämä mallillaan<3