Jokainen päivä kätkee sisäänsä jotain mikä koskettaa..

perjantai 14. elokuuta 2015

Kaksi aivan erillaista koulureppua

Tällä viikolla perheessämme pakattiin koulutielle jo kaksi koulureppua, kaksi aivan erillaista reppua. Toinen reppu lähti koulutielle neljännen kerran, toinen pienempi reppu lähti ensimmäiselle koulutielle. Reput on toki ulkoisestikkin erillaiset mutta sisällössä on kuitenkin se suurin ero. Isoon reppuun on pakattu vahvuutta, voimakasta luonnetta, itsevarmuutta, itsepäisyyttä, älykkyyttä, nyt ei enää niin paljon kouluintoa mutta kavereita sitäkin enemmän. Kun viereen varovasti asetetaan pienempi reppu on ero ihan hirveän suuri. Koko kesänä en uskaltanut edes paljon miettiä mitä siellä pikku repussa oikein on nyt ja miten se reppu sen koulutien jaksaa kulkea. Siellä pienessä repussa on intoa huomattavasti enemmän kuin isommassa, siellä ei ole vahvuutta, ei voimakasta luonnetta, ei itsevarmuutta, ei samanlaista mahdollisuutta oppia, eikä rohkeutta. Siellä on herkkyyttä, iloa, innokkuutta, äärettömän hyvä sydän, synnynnäinen diagnoosi, oppimisen hitaus, puheenkehityksen viive, motoriikka ongelmia, silmän karsastus, heikompi näkö, käden ja silmän yhteistyön hankaluuksia, on lastenpolin, foniatrin, psykologin lausuntoja ja suurempivanhempien huoli. Vaikka reppu on pieni on sisältöä paljon, paljon enemmän kuin monella muulla. Ensimmäisenä päivänä repun sisällä kulkeutuu takaisin kirja oma Matikka, helpotettu versio ykkösen matikasta -totuus siitä että tämän repun kantaminen tulee olemaan meille kaikille paljon edellistä reppua raskaampi. 
 Suurin huoli ei ole se millaisilla arvosanoilla reppu matkalla tulee täyttymään, sen tiedän että paljon suuremmalla työllä niitä huonompiakin arvosanoja tullaan kantamaan kuin moni muu. Suurempi huoli on millaisilla kokemuksilla, itsetunnolla, ystävillä, hetkillä, onnistumisilla se reppu kotiin palaa, ja se huoli kannetaan kotiin jokaikinen päivä. Sen repun kantohihnat ei ole niin kestävät kuin isommassa repussa, se ei tarvi paljoakaan, se voi olla yksi sana, teko, hetki josta ne kantohihnat alkaa rispaantua. Ja vaikka kuinka paljon sitä reppua korjattaisiin, hoidettaisiin, pakattaisiin rohkeudella ja rakkaudella ja autettaisiin kantamaan kotona emme voi sitä koulupäivinä apuna kantaa. On onni että tuo reppu saa kulkea koululuokkaan jossa on ainakin yksi erityinen ystävä, tuttu, turvallinen ja tottunut siihen että kaverilla ei ole samanlainen reppu, luokassa reppua odottaa myös mahtava opettaja, nämä kaksi antaa toivoa siitä että reppua olisi hieman kevyempi kantaa. Ikävä kyllä olen kolmen kouluvuoden ja oman elämäni aikana huomannut että tyttöjen välinen ystävyys on aivan omanlainen maailma. Se on parhaimmillaan aivan mahtavaa ja pahimmillaan jotain aivan muuta. Olen parhaani mukaan itse yrittänyt antaa lapsille eväitä erillaisuuteen, kaikista ei tarvitse pitää mutta toimeen voi tulla. Toista reppua tarkastelen usein ja ravistelen välillä, muistutan kuinka ei tulisi tehdä, epäilen ja jopa pelkään että jonain päivänä löydän repusta sen huonomman puolen, ilkeän, itsekeskeiisen ja toista tahallaan loukkaavan. Molempia reppuja odotan joka päivä kuitenkin samalla suurella rakkaudella kotiin, olipa kotiin palatessa repussa mitätahansa ja vaikka ne olisivat kuinka erillaisia, ne molemmat reput on minulle erityisiä, yhtä tärkeitä, yhtä rakkaita- koska niitä reppuja kantaa vaikkakin erillaiset mutta silti minun kaikista rakkaimmat pörröpäät. Onneksi on hetki aikaa keskittyä näihin kahteen reppuun, on vielä kaksi vuotta aikaa ennen seuraavan repun pakkamista ensimmäiselle koulutielle ja onneksi se on viimeinen koska enempää ei tämä emopörröpään sydän taitaisi kestää<3