Kohti valoa

Elinen auringonpaiste sai tulppaanit kurkistamaan kohti valoa.

Tänään minäkin ajattelin varovasti kurkistaa kohti valoa, vaikka tänään aurinko ei paistakkaan.

Pörröpäät numero 1 ja 3 päättivät lähteä mummolle yökylään. Joten vain pörröpää 2 on kotona, nautin rauhallisesta aamusta. Hyvin harvoin on aikaa vain juoda kahvia, ilman riitojen selvittelyä, jatkuvia palveluja ja lähes täysin hiljaisessa kodissa.

En voi sanoa että olisin täysin ketutuksesta selvinnyt, mutta olen nyt ajatellut kurkistaa tulppaanin lailla eteen päin. 

 Eilinen päivä tuoksui palaneelle popcornille, työpaikan avaimet jäi kotiin, päikkärit jäi ottamatta ja monen monta pientä ärsytystä. Onneksi lepäsin töissä muutaman tunnin. Illalla olin jo kerännyt kasan ärsytyksiä ja oli räjähdys pisteessä. Kun olen sillä tuulella suljen silmäni kaikelta ja näen vain epäjärjestyksessä olevat tavarat, liikaa ääntä pitävän pyykkikoneen, täyden pyykkitelineen, pölykoirat lattialla, likaiset sohvanpäälliset. Kuinka ollakkaan näinä päivinä myös lapsen ovat kärtyisempiä ja vaatimukset hipoo huippuaan, tavarat tipahtavat lattialle, vaatteet on kurassa ja kaikki haluaa leikkiä yksin just samalla lelulla. Koira on rapainen ja kylpyhuoneen lattia täynnä kuraisia vaatteita ja hiekan jyvät tarttuu jalkoihin. Joka kerta kun yritin mennä sohvalle, joku oli vailla jotain, puhelin soi tai pyykkikone aloitti linkouksen ja voin kertoa että koska se on rikki koko kämppä tärisee ja melu on sitä luokkaa että keittiössä ei kuule mitä toinen puhuu vieressä. Ehkä ensi viikolla se lähtee huoltoon, sitä ennen on kuitenkin korit saatava tyhjäksi.

Mutta illalla kurkistus ystävän blogiin. Pieni Pekka oli käynyt elämänsä ensimmäisessä kylvyssä ja pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta pojat voivat hyvin. Hengitäminenkin sujui jo kivasti. En tiedä mutta huomasn hymyileväni puhelimen näytöllä olevalle Pekalle. Hymy levisi koko kehoon ja minusta tuntui niin hyvältä. Olin niin onnellinen tuon pienen pojan elämän ensimmäisestä kylvystä. 
 Samalla heräsin taas omaan turhamaisuuteen. Minä en voi sitä kirjaa taittaa, se ei ole minun syy, ei mieheni syy, ei kenenkään läheiseni syy että taittaja on "unohtanut" sen taittaa. Vaikka se kuinka harmittaa, ei tilanne mörkötuulella kuitenkaan parane. Eteen päin on mentävä. Jos pienet miehet taistelevat urheasti, on tämän rouvankin otettava mallia pienistä miehistä ja kurkistettava kohti valoa<3 

Ei se kuulkaas tämä yhteiskunta sillai pyöri että kaikki olis vaan mörköjä, jonkun oli oltava perjantaina lipunmyyjänäkin. Hauska kokemus vaikka kyllä mä taidan kuiteskin kampaajana pysyä;)